Olin kerran vähällä vaihtaa poikani mattoon. Poika oli vilkkaansorttinen, ja olin jo hetken harkinnut, kun marokkolaisen hotellin nurkalla päivystävä kauppias toistamiseen huikkasi tarjouksensa. Matto oli kaunis ja sen värit olisivat sopineet täydellisesti olohuoneeseeni. Toisaalta. Pojasta oli minulle hyötyä, ja hauskakin hän oli.
Hyödyksi hän oli mm. silloin, kun basaariretken jälkeen halusimme mennä lepuuttamaan jalkojamme kahvilaan, joka selvästi oli tarkoitettu vain miehille. Olin ilmaa tarjoilijalle, mutta onneksi hän otti tilauksen pojaltani. Kuusivuotias tilasi kansainvälisesti elehtien ja muutamalla tuntemallaan englannin sanalla meille jasmiiniteet ja munkkirinkilät.
Seuraavana päivänä kävi ilmi, että pojallani oli ainutlaatuisia taitoja. Olimme ilmoittautuneet jeepillä tehtävälle aavikkosafarille. Autossa oli paikallisen kuskin ja suomalaisen oppaan lisäksi kolme eläkeläisrouvaa sekä me kaksi. Opastyttö oli joko ensimmäistä kertaa asialla tai kokonaan väärällä retkellä, kuitenkin siinä määrin kipsissä, että ei saanut sanaa suustaan. Istui vain kalpeana eteensä tuijottaen, rouvien yrittäessä aina silloin tällöin kysellä Saharan ilmastosta, asutuksesta tai eläimistä. Yhtäkkiä otti kuusivuotias johdon käsiinsä. Hän kertoili shakaaleista, aavikkorotista ja berbereistä. Kuulimme uskomattomia tarinoita ja seikkailuja, joista osa saattoi olla tottakin, mutta suurin osa täyttä lööperiä. Koska jutut olivat niin hulvattomia, ei kukaan enää muistanut lähtötilannetta - ja retkestä tuli ikimuistoinen.
Tuo reissu tuli viikko sitten mieleeni, kun miehen ikään kasvanut Touko-poikani esitteli valokuvakollektiivi 11:n jäseniä ja heidän tekemisiään TR1:n avajaisissa Tampereella. Jutut olivat merkittävästi asiallisempia kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta sävy yhtä hulvaton. Ja taas olin minä, äiti ja mummo, siivellä.
Katselin paikalla olevan kymmenen nuoren kuvaajan rivistöä. Kansainvälisesti toimivia, rentoja, mutta samalla itsetuntoisia taitajia, joiden kuvat kertoivat huipputason osaamisesta. Avajaispuheen piti syksyn esikoiskirjailija Jantso Jokelin. Ei minkä tahansa puheen, vaan sellaisen joka aidosti herätti kysymyksiä ja ajatuksia kuulijoissa. Myöhemmin illalla luki itsestään aikuisten satusedän löytänyt Jarno Kokkonen Mika Waltarin sadun.
Kun olin jo luullut, että yhteisöllisyyden aika oli ohi ja luovan nuorison toiminta lähinnä loputonta, yltiöindividualistista burleskiesitystä, olikin edessäni jotakin ihan muuta.
Kahdenkymmenen vuoden takaisessa jeepissä Saharan autiomaassa olin nähnyt pilkahduksen siitä, minkä he kaikki osaavat. Esiin astumisen ja haltuun ottamisen. Yhdessä tekemisen, ja YHTEISEKSI tekemisen.
