Kevään ensimmäinen aurinkopäivä. Tuuli ja Aarni touhuavat hiekkalaatikolla. Kokovaaleanpunaisiin pukeutunut, noin kolmevuotias tyttö ohjeistaa Aarnia siitä miten hiekkaa on kaivettava. Tytöllä on huivi päässään ja aurinkolasit tiukasti niskaan viritettyinä. Aarni vilkaisee tyttöä ja jatkaa kaivamista omalla tavallaan.
Seuraan puolella silmällä lasten leikkiä, tsekkaillen hajamielisesti facebook-tapahtumia kännykästä, kun tietoisuuteeni tunkeutuu määrätietoinen ääni, jokin katkeamaton saarna tai esitelmä, jota en voi olla kuulematta. Toinen nuori äiti luettelee toiselle perheen sääntöjä. Niitä on ihan joka lähtöön. Yhdet koskevat ruokailua, yhdet koiran hoitoa ja yhdet aikatauluja. Aviomiestä varten on ihan omat säännöt.
No hyvä, ei kai valistus mummollekaan pahaa tee, ajattelen, ja höristän korviani. Sitä paitsi nuoret ovat nykyään niin fiksuja, että niitä on syytäkin kuunnella. Kuulen miten toimitaan, kun lapsi saa hampaita ja missä järjestyksessä soseita pitää antaa. Bataatilla on aloitettava. Sitten perunaa ja porkkanaa. Perunamuusiin vain puikulaperunoita. - Niin, niitä puikuloitahan meidänkin soseessa käytetään, hätäilee siihen toinen äiti.
Sitten seuraa keittiöteknologinen vuodatus aiheista, jotka lasten ruokintaa koskien kuulostavat oudohkoilta. Kuten "sitä varten pitää aina olla jääpaloja pakasteessa". Ei kai nille cocktaileja juoteta?
Saarnaajaäidin lapsi heittää hiekkaa Aarnin päälle ja vie tältä ämpärin. Äiti korostaa aikataulujen merkitystä, ja kuulen, että "juuri kvartaaliajattelu on siinä tosi tärkeää". Kvartaalin esteenä kuuluu olevan vain aviomies, joka vuorotyönsä vuoksi toistamiseen kieltäytyy puoli viiden yhteiseltä aterialta ja alkaa sitten lähempänä seitsemää laitella ruokaa itselleen. Miksi sille ei jätetä ruokaa jääkaappiin, ajattelen tyhmänä.
Koirankin kanssa on parasta noudattaa minuuttiaikataulua, nainen todistelee. Mutta mies ei ole koira, vänkään mielessäni, ei varsinkaan vuorotyössä käyvä.
- Miksi täti puhuu noin, Aarni kysyy, ja alkaa täyttää pupun muotoista muottia hiekalla. Kokovaaleanpunainen kaataa pupun hiekkoineen ja lyö Aarnia lapiolla päähän, samalla kun tytön äiti on juuri tulemassa nukkumissääntöihin.
Äkkiä tyttö kiiruhtaa ämpäreineen puistikon toisella laidalla olevan penkkiryhmän luo ja asettaa ämpärin pöydälle. - Voi että, se on niin luova lapsi, äiti henkäisee. Kohta se huutaa mut sinne syömään.
- Tahdotko, että äiti tulee syömään? Tyttö pudistaa tiukasti päätään, mutta äiti menee silti.
Tuuli ja Aarni jatkavat hiekkakakkutehtaalla. Minä mietin sääntöjä. Tai enemmänkin sitä, ettei sellaisia juurikaan tainnut olla. Uni ja nälkä tulivat kun tulivat. Syötiin kun nälätti, mentiin nukkumaan kun väsytti. Leikit ja muu touhu seurasivat toisiaan, anarkistisena kaaoksena iloisessa muumitalossa, niin kuin elämä, ja jokainen päivä oli erilainen. Sopeuduttiin ja joustettiin, kukin parhaansa mukaan. Aina välillä tuli jollekin jostakin itku.
Olen aina ollut huono saarnojen suhteen, sillä en mielestäni ole oppinut niistä mitään, eikä niissä juurikaan esitetä uusia asioita. Sama nytkin. Saarnat eivät ole minua varten.
