On se aika vuodesta, kun kumppanin kanssa taas loikoillaan allasalueella kirjoinemme. Miehellä on Anneli Kannon Pyöveli, minulla Laura Lindstedtin Oneiron. Oneiron voitti Finlandian, Pyöveli ei ollut ehdokkaana, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Mutta minkäs voit, kun vain kuusi valitaan, vaikka kymmenkunta yhtä hyvää mutta erilaista olisi tarjolla.
Luin Pyövelin heti sen ilmestyttyä. Tein sen kanssa matkan 1600-luvun Vaasaan, Venäjälle ja Saksanmaalle, pyövelin, apteekkarin ja tuomarin hommiin, kuin itse olisin ollut todistamassa sitä kaikkea. Opin mitä "teilauksella" alun perin tarkoitettiin, kuinka iilimatoja käsitellään, tai mihin vikaan mennyt pään katkaisu voi pahimmillaan johtaa.
Pyöveliä oli vaikea laskea käsistään. Voi vain kuvitella sitä taustatyön määrää, minkä ansiosta yksityiskohdat elävät ja toimivat, ja henkilöistä tulee pian kuin tuttuja, joille soisi käyvän mahdollisimman hyvin. Lukuunottamatta niitä paria paskiaista.
Kuten Pyöveli, Oneironkin vie outoon ulottuvuuteen, joka on todempi kuin ympärillämme oleva. Lisäksi se kertoo asioista, joista meillä ei ole mitään tietoa, eikä niitä siksi voisi olla edes olemassa. Silti kaikki on käsillä, tässä ja nyt, konkreettisista konkreettisimpana.
Hiottu lause, valtaisa taustatutkimus ja uuden tiedon tarjoaminen lukijan ällisteltäväksi on yhteistä näille kahdelle, kerronnaltaan ja sisällöltään täysin erilaiselle kirjalle.
Vuosia sitten tein erikoisen matkan Vienan Karjalaan, pienessä, lähinnä Tampereen yliopiston alumneista koostuvassa porukassa. Anneli Kanto oli mukana reissussa, vaikakaan ei ainoana kirjailijana. Matkanjohtajamme Timo Malmi sekä Juha Siro
olivat jo alansa monilajisia ja moniäänisiä veteraaneja, kun porukan kuopus Jantso Jokelin vasta haudutteli esikoistaan.
 |
| Timo Malmin teoksissa elää Tampereen historia. http://www.sanasato.net/tuotteet.html?id=97/141 |
Kuoppateillä kolisevaa, kaikkiin suuntiin heittelehtivää pikkubussia ajoi mies nimeltä Sergei Lesonen. "Lönruutti ko piilottelj tuossa kuusen alla ja kahtel kylälle päin...", hän kertoili, tehden legendan todeksi ja läsnäolevaksi. Tuolla maagisella hetkellä olimme tarinoinnin, ja koko kirjallisuuden, lähteillä. Sergei Lesosen johdolla teimme myös kunniakäynnin runonlaulajasukuun kuuluneen, Karjalan Päätaloksi kutsutun, Ortjo Stepanovin haudalle Uhtuan Haikolan kylään. Kukkulan laella sijaitseva hautakivi oli pieni, lähes huomaamaton, ja sen juurella kasvoi sinisiä orvokkeja. Kahlasimme metrin korkuiseksi kasvaneessa heinässä. Tihkusateessa epätodellisilta näyttävät harmaat talot taistelivat pystyssä pysyäkseen.
 |
| Juha Siron vastailmestynyt teos on nimeltään Idoli. http://www.juhasiro.fi/idoli.htm |
Monilahjakas matkaseurue valokuvasi, sulatteli sisällään lahoavien kylien, siltojen ja jokien koskematonta kauneutta, ja tarinoi iltaisin. Tarinoiden väliin improvisoi Jantso huuliharpullaan muutaman melodianpätkän. Aiheet eivät olleet pieniä. Matkalla takaisin Tampereelle kävi kukin bussin rätisevään mikrofoniin kertomassa käsityksensä siitä onko Jumala olemassa. Tai niin ainakin muistan. Kymmenessä vuodessa muuttuvat ja kultaantuvat kaikki tarinat.
Parin viikon kuluttua täyttää Jantso kolmekymmentä. Onnittelen häntä siitä, sekä uudesta, yhdessä Mikko Gustafssonin kanssa kirjoitetusta kirjasta Keputabu, miehen omalla mestarillisella musisoinnilla: https://www.youtube.com/watch?v=y8UK0Dml6VY
 |
| Jantsolla lienee mielessä jo Matkaopas ei minnekään. http://kauppa.sammakko.com/matkaopaseiminnekaan |
Teneriffan aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Suunnittelin kävelylenkkiä rantabulevardille, mutta en millään voi, sillä minun on tartuttava Oneironiin. On pakko saada selville mitä tapahtui Rosa Imaculadan uudelle sydämelle. Sen lisäksi se kirja on, kuten Jantson biisikin, "out of this world".
