maanantai 7. tammikuuta 2013

Kirjat joita luemme

Muutama vuosi sitten maailmassa näytti olevan vain yksi kirjailija. Kaikilla lentokentillä, kaikilla turistikohteiden allas-alueilla, kaikissa busseissa ja junissa luettiin Stieg Larssonia. En ollut kuullut  koko kirjailijasta, mutta tämä globaaliksi räjähtänyt ilmiö alkoi sen verran askarruttaa, että tartuin lopulta Millenium-trilogian ensimmäiseen osaan. Ja sitten toiseen. Ja heti perään kolmanteen. Oliko se suurta kirjallisuutta? Tuskin, mutta hitto vie, se vei mennessään.

    Kun nyt olen viettänyt kaksi viikkoa teneriffalaisen uima-altaan äärellä, olen salaa seurannut mitä ihmiset lukevat. Ruotsalaisilla näyttää olevan edelleen Mankellinsa ja Jan Guillounsa, norjalaisilla Nesbönsä ja Knausgårdinsa. Dekkareita dekkareiden perään. Aasialaisen näköinen nuori nainen lukee "Game of Thronesia". Venäläisistä ei tiedä, sillä heillä kaikilla on lukulaitteet.

    Normaalitilanteessa olisin tänä aikana lukenut kymmenkunta kirjaa, tai vähintään puolen tusinaa. Nyt oli tyydyttävä kolmeen, sillä Hilary Mantelin järkälemäisen "Susipalatsin" parissa kului enemmän kuin viikko. Kaksi muuta lukemaani olivat Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" ja Juha Itkosen "Hetken hohtava valo".

    Kaikki kolme kirjaa olivat omalla tavallaan  täydellisiä, vaikkakin ihan erilaisia lukukokemuksia. Eniten tunteita herätti "Nälkävuosi", tarinallaan, rumankauniilla visuaalisuudellaan ja sillä mikä jäi vain aavistukseksi rivien väliin. Sanonnan pienuudesta syntyvällä voimalla. Kirjan rakenne oli täydellisen kaunis, sen loppu henkeäsalpaava.

    Jos esikoiskirjailija Ollikainen olikin uusi tuttavuus, olen Juha Itkoselta lukenut lähes kaiken. On kirjailijoita, jotka eivät petä koskaan. Tietää lukevansa tarinaa, jossa nukkumaan mennessäkin miettii mitä Liisalle mahtaa tapahtua. Uskaltaako hän repäistä itsensä irti Eskon vaikutuspiiristä? Itsenäistyykö Esa koskaan? Löytääkö Miia itsensä? Me tunnemme nämä ihmiset. He ovat sukulaisiamme ja naapureitamme. Me olemme he.

    Susipalatsi sitten.Parhaat asiat elämässä taitavat olla niitä työläimpiä. Juttuja, jossa ei kaiken aikaa ole kartalla, ja jotka välillä ottavat pannuun. Kuka helvetissä oli tämäkin jo kymmenes Thomas tai Anne? Kuka kenenkäkin äpärälapsen serkku? Ollaanko nyt Towerissa vai viralta pannun kardinaalin kartanossa? Kunnes luovuttaa ja antaa vain lauseiden tulla kuin elämän. Vyöryttää eteensä tarinaa niin kuin Thames tulvii tai niin kuin pilvenriekaleet kiitävät taivaalla ja rankkasade piiskaa ikkunaa, jonka takana Henrik VIII:n vihitty tai vihkimätön vaimo juuri synnyttää Englannille perillistä, josta joko tulee tai ei tule hallitsijaa. Kaikki tapahtuu mystisessä, vuosisatojen takaisessa hämärässä, jossa toisiaan seuraavat kohtaukset ovat soihtujen valaisemia pilkahduksia, yhtä epämääräisiä ja yhtä tarkkoja. Tämän kaiken ohessa voi tuntea sen minkä päähenkilö Thomas Cromwell tuntee, ajatella hänen ajatuksensa. Olla hän. Sillä paras kirjahan on sellainen, jota kokee lukiessaan ikään kuin itse kirjoittavansa. Niin kuin hienoin sävellys on se minkä itse voisit luulla säveltäneesi.

    Katson ihmisiä aurinkotuoleissaan, tässä arjen toimista riisutussa keinoelämässä, johon monet meistä himoitsevat keskellä kylmintä talvea, rentoutumaan, miettimään palmun alla elämäänsä, syömään muiden laittamaa ruokaa, juomaan halpaa viiniä ja olutta, mutta ennen kaikkea lukemaan rauhassa kirjojaan. Osa meistä on osallistunut supertimmissä kunnossa olevan ruotsalaisnaisen vesijumppaan ja palannut sitten kirjansa pariin.Toinen ei sulje pois toista.

    Niin kuin aina joulukirjatulvan ja myyntilukujen äimistyttämänä, suren hieman klassikoiden kohtaloa. Katoavatko ne joskus kaupoista kokonaan, kun joka vuosi tulee toinen toistaan parempia kirjoja, niinkin pienellä kielialueella kuin suomi.

    Panen hetkeksi toivoni nuoreen venäläisnaiseen, joka eilen oli yhtaikaa kanssani kuntosalilla. Kuvittelen, että hänen lukulaitteessaan on Tsehovin "Aro". Novelli joka ihmeellisellä tavalla näyttäisi sopivan kaikkiin aikohin ja paikkoihin.
   
    Kun nainen panee äänet päälle laitteeseen, tajuan että hän pelaa nettipeliä, kenties yhdessä Moskovaan jääneiden kavereidensa kanssa.Illalla näen telkkarista, kun botoxilla turvotettu Putin ja muuten vain turvonnut Depardieu halaavat sydämellisesti toisiaan. Yllättääkö mikään enää?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti