Menestyksestä

Kiinalainen nainen tuli salsakoululle. Hän ilmoittautui kaikille tunneille. Oliko hän tanssinut ennen, tiedusteltiin. Ei, ei koskaan mitään. Koko kulttuuri oli hänelle täysin vieras, mutta se kiinnosti häntä ja hänellä oli palava halu oppia. Häntä evästettiin ystävällisesti käymään ensin alkeiskurssit, minkä jälkeen hän voisi jatkaa vaativammilla tasoilla.

    Ensimmäisillä tunneillaan hän koikkelehti oudosti ja näytti menevän aina eri suuntaan muiden kanssa. Se ei häirinnyt häntä, vaan hän tuli eturiviin koikkelehtimaan, jotta näkisi paremmin opettajan liikkeet. Kun hän alkoi oppia vähän, hän siirtyi muutaman kuukauden jälkeen jatkokurssille, oppiakseen lisää ja saadakseen kovempia haasteita, samalla kun monet meistä kävivät kolmatta vuotta alkeissa. Halusimme varmistella osaamistamme, jotta jonakin päivänä kehtaisimme yrittää askellusta edistyneempien joukossa, siellä takarivissä, ja mahdollisimman huomaamattomasti.

     Puolessa vuodessa kiinattaremme näytti oppineen sen, mitä monet meistä vuosien aikana.

                                                                                                                                                                  

    En voinut olla vertaamatta hänen asennettaan meihin suomalaisiin. Oliko Pekka Himanen oikeassa siinä, että häpeä estää suomalaisia menestymästä? Olemmeko turhaan noloja itsemme esiin tuomisessa, ja onko meille vaikeaa näyttää osaamattomuutta jopa silloin, kun ei vielä kuuluisikaan osata? Totuushan oli, että kiinalainen ystävämme, kuten me muutkin, maksoi siitä että sai tulla tunnille liikehtimään oudosti ja tekemään virheitä. Kaikesta näki, että hän halusi oppia tanssimaan itseään varten, ei näyttääkseen osaamista muille.

Olin eilen Ismo Alangon konsertissa. Hänessä ihailen samaa mitä kiinattaressamme: pelottomuutta tehdä sitä mitä itse haluaa, ja täydellistä piittaamattomuutta siitä, sopiiko johonkin kaavaan, ajan henkeen tai muiden odotuksiin. Kuinka helppoa yleisönkin on heittäytyä laulamaan mukana sitä vihdoin ja viimein kuultua ”Taiteilijaelämää”, kun näkee taiteilijan itsensä nauttivan. 

    Uskonkin että Itselle tekeminen, röyhkeästi ja häpeämättömästi, on tie menestykseen. Jos vielä menestyksen tavoittelemisen sijasta etusijalla on vain tekeminen, ja siitä nauttii kuin lapsi leikkiessään, voi syntyä suuria ja kestäviä juttuja. 

    Siihen kai se suomalainen peliteollisuuskin perustuu.