Kiinalainen nainen tuli salsakoululle. Hän ilmoittautui
kaikille tunneille. Oliko hän tanssinut ennen, tiedusteltiin. Ei, ei koskaan
mitään. Koko kulttuuri oli hänelle täysin vieras, mutta se kiinnosti häntä ja
hänellä oli palava halu oppia. Häntä evästettiin ystävällisesti käymään ensin
alkeiskurssit, minkä jälkeen hän voisi jatkaa vaativammilla tasoilla.
Ensimmäisillä tunneillaan hän koikkelehti oudosti ja
näytti menevän aina eri suuntaan muiden kanssa. Se ei häirinnyt häntä, vaan hän
tuli eturiviin koikkelehtimaan, jotta näkisi paremmin opettajan liikkeet. Kun
hän alkoi oppia vähän, hän siirtyi muutaman kuukauden jälkeen jatkokurssille,
oppiakseen lisää ja saadakseen kovempia haasteita, samalla kun monet meistä
kävivät kolmatta vuotta alkeissa. Halusimme varmistella osaamistamme, jotta jonakin
päivänä kehtaisimme yrittää askellusta edistyneempien joukossa, siellä takarivissä,
ja mahdollisimman huomaamattomasti.
Puolessa vuodessa kiinattaremme näytti oppineen sen, mitä monet meistä vuosien aikana.
Puolessa vuodessa kiinattaremme näytti oppineen sen, mitä monet meistä vuosien aikana.
En voinut olla vertaamatta hänen asennettaan meihin
suomalaisiin. Oliko Pekka Himanen oikeassa siinä, että häpeä estää suomalaisia
menestymästä? Olemmeko turhaan noloja itsemme esiin tuomisessa, ja onko meille
vaikeaa näyttää osaamattomuutta jopa silloin, kun ei vielä kuuluisikaan osata?
Totuushan oli, että kiinalainen ystävämme, kuten me muutkin, maksoi siitä että
sai tulla tunnille liikehtimään oudosti ja tekemään virheitä. Kaikesta näki,
että hän halusi oppia tanssimaan itseään varten, ei näyttääkseen osaamista
muille.
Olin eilen Ismo Alangon konsertissa. Hänessä ihailen
samaa mitä kiinattaressamme: pelottomuutta tehdä sitä mitä itse haluaa,
ja täydellistä piittaamattomuutta siitä, sopiiko johonkin kaavaan, ajan henkeen
tai muiden odotuksiin. Kuinka helppoa yleisönkin on heittäytyä laulamaan mukana
sitä vihdoin ja viimein kuultua ”Taiteilijaelämää”, kun näkee taiteilijan
itsensä nauttivan.
Uskonkin että Itselle tekeminen, röyhkeästi ja häpeämättömästi,
on tie menestykseen. Jos vielä menestyksen tavoittelemisen sijasta etusijalla
on vain tekeminen, ja siitä nauttii kuin lapsi leikkiessään, voi syntyä suuria
ja kestäviä juttuja.
Siihen kai se suomalainen peliteollisuuskin perustuu.
Vapauttavaa kirjoittelua! Mietin, mistä häpeä saa alkunsa? Mitkä sanat saavat meidät tuntemaan alusta saakka riittämättömyytemme, kelpaamattomuutemme? Mitä sanovat äiti? Mitä isä? Vai sanovatko mitään? Miten tulemme tietoisiksi kyvystämme vertailla itseämme muihin? Kysymykset tulvivat saavini reunoille. Näen itseni lapsena, kasvatettuna taimena, koulutettuna kestämään kylmiä öitä. Näen itseni omien lasteni äitinä, onnettomien vaistojeni varassa hapuilevaksi kulkijaksi ja lukuisten oppikirjojeni säilyttäjäksi. Osoitanko lapsilleni häpeän polun? Vai viitoittaako koulun opettajatar tämän kansallisen väylän lapsilleni? Miksi niin harva meistä on kiinalainen salsan tanssija?
VastaaPoista