Kuvista ja kohtaamisista

Mummo pisti itsensä hyllylle. Ajatteli, että on muuta kirjoitettavaa, ja että se muu olisi niin tärkeää, ettei siltä saisi viedä aikaa joutavanpäiväisellä bloggailulla.

    Alkoi sitten kaivata joutavanpäiväisiä, sellaisia ajatuksia, jotka ovat äkkinäisiä ja vähän kuin sinnepäin, niin kuin salsakuvio, jossa muistaa pyörähdyksen ihan väärin, ja pari katsoo kummissaan, mutta anteeksiantavana.

Tässä taas ajatuksia, ilman itsekritiikin häivää:

    Tampere Biennalessa oli perjantaina orkesterikonsertti, joka pani ajattelemaan musiikin ja kuvan suhdetta useammastakin näkökulmasta. Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria Helsingin johdolla Harri Vuoren teoksen Elfenmusik, Jukka Tiensuun vulukonserton Hou, solistinaan Cho-Liang Lin, ja säesti sitten väliajan jälkeen kahta dokumenttielokuvaa, Arvo Ahlroosin Super M – konsertto murhaajalle ja Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Molemmissa nakersivat kaivinkoneet  teollisuusrakennusten seinää, ja jättiläismäiset kuulat moukaroivat niitä. Super M:n musiikki oli Usko Meriläisen, Hanasaari A:n Perttu Haapasen.

    Vuoren teokseen en saanut otetta ennen kuin luin käsiohjelmasta, että se on saanut ideansa 1900-luvun alussa keijukaisia puutarhassa valokuvanneista pikkutytöistä, ja että sen kolmas osa kuvasi perhosen siipeä. ”Sen lopun huumaavan nousun mallina on toiminut aito siipi, jonka jokainen suomu, poimu ja kaarre on saanut tapahtumassa tärkeän musiikillisen vastineensa”, säveltäjä kirjoittaa. Vau. Näin sen siiven. Ja kuulin. Jatkoksi sain visuaalisia kokemuksia myös Tiensuun konsertosta, niin puritaanista ja kaikista assosiaatioista riisuttua kuin se olikin. Toisaalta, kuvilta ei välttynyt itse solistikaan, jonka mielestä (taas käsiohjelmaan viitaten) ”monet värit sekä teräväsärmäiset ja sahalaitaiset rytmit tekevät tästä vastustamattoman teoksen”.

    Ei ole pitkäkään aika siitä, kun musiikki ei saanut esittää muuta kuin itseään. Se ei saanut sisältää ohjelmaa, ei tarinoida tai kuvittaa. Höpö höpö. Me tarvitsemme ne kuvat, tai muistot tai tarinat, sen kokemuksen jossa aistit yhtäkkiä löytävät toisensa, kuuloelämys luo kuvia joka luo sanoja joka luo liikkeitä, ja aika pysähtyy. 

    Dokumenttielokuvat puolestaan saivat koko merkityksensä vasta musiikkinsa kautta. Syntyneitä kokonaistaideteoksia oli hauska verrata, olihan niiden välillä lähes kolme vuosikymmentä. Kuvaustekniikan muutokset näkyivät radikaaleina eroina, mutta kymmenen vuotta sitten kuolleen, neljäkymmentä vuotta vanhemman Usko Meriläisen musiikki ei ollut hitustakaan ”vanhempaa” kuin kollegansa. 

Aamulla satuin katsomaan TV-dokumentin ”Prelude to Fight”. Se kuvasi korealaissyntyisen, Juilliard Schoolissa opiskelevan Soyeon Leen ja amerikkalaisen slummien kasvatin Keisher McLeodin ponnisteluja unelmiaan kohti. Toinen halusi konserttipianistiksi maailman suurimmille areenoille, toinen naisten nyrkkeilyn USA:n mestariksi.

    Ohjaaja oli keksinyt käyttää Leen soittamaa Lisztin rapsodiaa McLeodin mestaruusottelun taustalla. Syntyi hämmästyttävä, ajatuksia ja tunteita herättävä kokonaisuus, ja ihan uudenlainen esteettinen elämys. Kahden nuoren naisen kautta maailmat kohtasivat, niin kuin kohtasivat kaksi kaukana toisistaan olevaa lajia. Mutta kummalla heistä oli perhosen siivet, kummalla teräväsärmäiset ja sahalaitaiset?