Mummo pisti itsensä hyllylle. Ajatteli, että on muuta
kirjoitettavaa, ja että se muu olisi niin tärkeää, ettei siltä saisi viedä
aikaa joutavanpäiväisellä bloggailulla.
Alkoi sitten kaivata joutavanpäiväisiä, sellaisia
ajatuksia, jotka ovat äkkinäisiä ja vähän kuin sinnepäin, niin kuin salsakuvio,
jossa muistaa pyörähdyksen ihan väärin, ja pari katsoo kummissaan, mutta
anteeksiantavana.
Tässä taas ajatuksia, ilman itsekritiikin häivää:
Tampere
Biennalessa oli perjantaina orkesterikonsertti, joka pani ajattelemaan musiikin
ja kuvan suhdetta useammastakin näkökulmasta. Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria
Helsingin johdolla Harri Vuoren teoksen Elfenmusik, Jukka Tiensuun vulukonserton
Hou, solistinaan Cho-Liang Lin, ja säesti sitten väliajan jälkeen kahta
dokumenttielokuvaa, Arvo Ahlroosin Super M – konsertto murhaajalle ja Hannes
Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Molemmissa nakersivat
kaivinkoneet teollisuusrakennusten
seinää, ja jättiläismäiset kuulat moukaroivat niitä. Super M:n musiikki oli
Usko Meriläisen, Hanasaari A:n Perttu Haapasen.
Vuoren teokseen en saanut otetta ennen kuin luin
käsiohjelmasta, että se on saanut ideansa 1900-luvun alussa keijukaisia puutarhassa
valokuvanneista pikkutytöistä, ja että sen kolmas osa kuvasi perhosen siipeä. ”Sen
lopun huumaavan nousun mallina on toiminut aito siipi, jonka jokainen suomu,
poimu ja kaarre on saanut tapahtumassa tärkeän musiikillisen vastineensa”,
säveltäjä kirjoittaa. Vau. Näin sen siiven. Ja kuulin. Jatkoksi sain
visuaalisia kokemuksia myös Tiensuun konsertosta, niin puritaanista ja kaikista
assosiaatioista riisuttua kuin se olikin. Toisaalta, kuvilta ei välttynyt itse
solistikaan, jonka mielestä (taas käsiohjelmaan viitaten) ”monet värit sekä
teräväsärmäiset ja sahalaitaiset rytmit tekevät tästä vastustamattoman teoksen”.
Ei ole pitkäkään aika siitä, kun musiikki ei saanut
esittää muuta kuin itseään. Se ei saanut sisältää ohjelmaa, ei tarinoida tai
kuvittaa. Höpö höpö. Me tarvitsemme ne kuvat, tai muistot tai tarinat, sen
kokemuksen jossa aistit yhtäkkiä löytävät toisensa, kuuloelämys luo kuvia joka
luo sanoja joka luo liikkeitä, ja aika pysähtyy.
Dokumenttielokuvat puolestaan saivat koko merkityksensä vasta
musiikkinsa kautta. Syntyneitä kokonaistaideteoksia oli hauska verrata, olihan
niiden välillä lähes kolme vuosikymmentä. Kuvaustekniikan muutokset näkyivät
radikaaleina eroina, mutta kymmenen vuotta sitten kuolleen, neljäkymmentä vuotta
vanhemman Usko Meriläisen musiikki ei ollut hitustakaan ”vanhempaa” kuin
kollegansa.
Aamulla satuin katsomaan TV-dokumentin ”Prelude to Fight”.
Se kuvasi korealaissyntyisen, Juilliard Schoolissa opiskelevan Soyeon Leen ja amerikkalaisen
slummien kasvatin Keisher McLeodin ponnisteluja unelmiaan kohti. Toinen halusi
konserttipianistiksi maailman suurimmille areenoille, toinen naisten nyrkkeilyn
USA:n mestariksi.
Ohjaaja oli keksinyt käyttää Leen soittamaa Lisztin
rapsodiaa McLeodin mestaruusottelun taustalla. Syntyi hämmästyttävä, ajatuksia
ja tunteita herättävä kokonaisuus, ja ihan uudenlainen esteettinen elämys. Kahden
nuoren naisen kautta maailmat kohtasivat, niin kuin kohtasivat kaksi kaukana
toisistaan olevaa lajia. Mutta kummalla heistä oli perhosen siivet, kummalla
teräväsärmäiset ja sahalaitaiset?
