keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Tyhjäksi jätetty tuoli


Ensimmäisen rivin reunapaikka on merkitty varattu-lapulla. Sen selkänojalla on tyyny, edessä jakkara jalkoja varten.  Bergmanin oma paikka on mestarin kuolemasta lähtien jätetty tyhjäksi tässä viisitoistapaikkaisessa elokuvateatterissa, missä hän perheineen ja ystävineen istui katsomassa elokuvia päivittäin, aina kolmesta kuuteen, kuutena päivänä viikossa toukokuusta lokakuuhun. (Hämärästi aavistan, että sillä kurinalaisuudella on jotakin tekemistä nerouden ja tuotteliaisuuden kanssa, mutta en ole varma.) Elokuvat vaihtelivat mustavalkoklassikoista nuorimpien kollegojen töihin, mutta aina heinäkuun neljäntenätoista, isännän syntymäpäivänä, katsottiin hänen lempielokuvansa Chaplinin Sirkus.
        Istun takarivillä, vähän pyörryksissä siitä että olen vihdoin täällä. Istuimet täyttyvät vähitellen, ihmisten astuessa vanhaan latoon rakennettuun yksinkertaiseen teatteriin kuin pyhättöön. Seinältä katsovat Anita Greden gobeliiniteoksesta Taikahuilun hahmot, Sarastro ja Yön kuningatar,  joukko peuroja sekä Bergman itse. Graniitinharmaalla taivaalla kelluu hopeinen kuu.




Olen osallistumassa Fårön saarella järjestettävään jokakesäiseen Bergman-viikkoon, josta ennen viime talvea en tiennyt mitään. Olen kiitollinen ystäville, jotka siitä kertoivat. Teatterissa esitetään sarja kymmenen vuotta sitten kuolleen kuvaajan Sven Nykvistin ja Bergmanin yhdessä tekemiä elokuvia. Yhteensä niitä on 24.
         Näen Gycklarnas aftonin (Viettelysten ilta), ensimmäistä kertaa elämässäni. Väitän, että se on maailman hienoin sirkuselokuva. "Mestarillinen" tai "nerokas" olisivat liian banaaleja sitä kuvaamaan.
        Kohtaus, missä sirkuksen vanha valkoinen klovni kantaa alastonta vaimoaan (joka on jollakin tavoin seonnut ja mennyt veteen strippaamaan rannalla ampumaharjoitusta pitäville sotilaille) ylös kallionjyrkännettä, torvisoittokunnan lakattua äkkiä soittamasta, mykistävässä hiljaisuudessa, sotilaiden ja sirkusväen katsoessa vieressä klovnin kaatuilua, kompurointia, nousemista ylös aina uudelleen, kapuamista kivistä rinnettä nainen selässään, piirtyy ikuiseksi kuvaksi siihen sydämen kohtaan missä elokuva-niminen kammio sijaitsee.  
         Riipaisevuudessaan ja kauneudessaan kohtaus vetää vertoja Bachin Sarabandelle sellosarjasta nro 5, jota Bergman toistuvasti käyttää elokuvissaan.




Bergmanin omaelämäkerta Laterna Magica on lumoava, runsas, raastava ja rehellinen. Sen mitä hän kirjoittaa naisystävistään voisi suoraan siirtää kuvaamaan hänen elokuviaan:
        "Olemme yhdessä tanssineet kaikki ajateltavissa olevat kuviot: himoa, hellyyttä, intohimoa, järjettömyyttä, vilpillisyyttä, koomisuutta, kyllästymistä, rakkautta, valheita, iloa, synnytyksiä, salamaniskuja, kuutamoita, huonekaluja, taloustavaroita, mustasukkaisuuskohtauksia, mustasukkaisuuskohtauksia, isoja sänkyjä, kapeita sänkyjä, varsinaisia lutikkapesiä, rajojen ylityksiä, hyväuskoisuutta... ahdistusta, kaihoa, munasoluja, siittiöitä, verenvuotoja, lähtöjä, pikkuhousuja ...unettomia öitä, valkeita öitä, musiikin, aamiaiset, rinnat, huulet, kuvat, käänny kameraa kohti ja katso kättäni, pidän sitä vastavalosuojan oikealla puolella... koruja, kosketuksia, suudelmia, olkapäitä, lanteita, outoja valoja, katuja, kaupunkeja, kilpailijoita...pitkiä kirjeitä, selityksiä, kaikki ne naurut, vanhenemisen, vaivat, silmälasit, kädet, kädet, kädet..."
         Lista on lyhennettynäkin pitkä, järjetön suorastaan. Outoudessaan elämän kaltainen.




Lähes yhtä taiturillisesti kuin Bergman, käyttää Lars von Trier musiikkia elokuvissaan. Antikristus, jonka näen (senkin ensimmäistä kertaa) Bergmancenterin 100-paikkaisessa salissa, alkaa ja päättyy Händelin Rinaldo-oopperan aariaan Lascia ch´io pianga. Händelin säestämään alku- ja loppukohtaukseen kiteytyy elokuvan syvin sanottava. Leffa järkyttää siinä määrin, että seurueemme käyttää loppuillan ruotimalla sen kauheutta ja kauneutta. Viiniäkin kuluu. 

Bergmanveckan on tapahtuma, jossa yleisö ja tähtivieraat pääsevät lähikosketukseen toistensa ja elokuvien kanssa. Yhdessä vaeltelemme rannoilla. Tunnistamme kalliot, joilla Liv Ullman ja Bibi Andersson harppoivat peräkanaa Personassa. Käymme kurkistelemassa Bergman-dokumenteista tutun kodin portilla, tähyilemässä kiviaidan ja kuusikon takaa pilkottavaa harmaata rakennusta, sillä pitemmälle ei pääse.
        Bergmancenterin kirjastossa istuu Willem Dafoe syventyneenä selailemaan jotakin kuvateosta italialaisen vaimonsa kanssa. He näyttävät hartailta. Seuraavan päivän keskustelutilaisuudessa Dafoe hauskuuttaa yleisöä, mutta kertoo myös millaista on olla Lars von Trierin ohjattavana ja miten surullista on, että hän ei koskaan ehtinyt työskennellä Bergmanin kanssa.




Viikon päätteeksi käymme hyvästelemässä mestarin. Hautakivi on vaatimaton, vähän syrjässä Fårön kauniilla kirkkomaalla. Sen päälle on aseteltu pieniä vaaleita kiviä. 
        Laterna Magican loppupuolella Bergman kirjoittaa: "Ikävuosien karttuessa vähenee huvitusten tarve. Olen kiitollinen leppoisista päivistä, joina ei tapahdu mitään, ja öistä, jolloin unettomuus ei ole aivan paha. En väsy huviin, jota elokuvateatterini Fårössä minulle tarjoaa... Tuoli on mukava, huone kodikas, pimenee, ja ensimmäinen värisevä kuva ilmaantuu valkoiselle seinälle. On hiljaista. Projektorin surina kuuluu heikosti, konehuone on eristetty hyvin. Varjot liikkuvat, kääntävät kasvonsa minua kohti, haluavat että minä kiinnitän huomiota niiden kohtaloihin."




3 kommenttia:

  1. Hienoja kiteytyksiä!!
    Hyvä seura teki mainiosta matkasta vieläkin paremman.
    Terv. RAULI J

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Poistin kommentin, joka oli sama kuin edellinen. Ja matkaseurahan oli ihan huippua. :)

    VastaaPoista