perjantai 31. elokuuta 2012
Mummolla on tahtotila
Mummo katsoo uutisia telkkarista. "Kaikki kannattavat vanhuspalvelulakia", on hallituksen viesti. "Tahtotila on olemassa", vakuuttaa söpön näköinen pääministeri. Puhuvat laitoshoidossa olevien vanhusten hoitajista. Niiden mitoitukseksi on ehdotettu 0,7.
Mummo on ihan pihalla. Nollapilkkuseitsemänprosenttinen hoitsu. Puuttuuko siltä käsi, jalka vai pää? Funtsittuaan asiaa perinpohjaisesti mummo päätyy siihen, että hoitajalta puuttuu yksi jalka. Oikea tai vasen.
Mummo miettii mummoja. Miten niitä muualla maailmassa kohdellaan. Hän muistaa uudenvuodenaaton allasjuhlat muutama vuosi sitten Kolumbian Santa Martassa, jonne osui sattumalta seuraamaan noin 30-henkisen perheen yhteistä juhlintaa. Perheeseen kuului monta sukukupolvea. Pienimpiä työnnettiin vaunuissa ja vanhimpia pyörätuoleissa. Salsa soi täysillä uima-altaan reunalle kannetusta soittimesta. Nuoret juoksuttivat vanhemmille oluttölkkejä kylmälaukusta ja jakelivat rommipikarillisia vanhuksille. Kukin nuorista kävi vuorollaan juttelemassa pyörätuolissa istuvien arvovieraiden kanssa. Nauru ja kovääninen keskustelu sekoittuivat salsarytmeihin.
Jossakin vaiheessa yksi vanhuksista viedään jättiläismäisen vesiliukumäen laelle ja kaksi miestä istuttaa hänet väliinsä. Toinen miehistä saattaa olla poika, toinen pojanpoika. Väen hurratessa isoäiti liu´utetaan alas altaaseen, jossa yksi lapsenlapsista on vastassa. Vesi loiskuu korkealle, ja radiossa lauletaan rakkaudesta, joka polttaa kuin tuli.
Kolumbian mummot ovat kunniakansalaisia, meillä kasvua ja kilpailukykyä uhkaava menoerä, siitäkin huolimatta, että elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, toisin kuin köyhät latinalaisen Amerikan maat. Seniorikansalaiset istuvat korvat kuumottaen keinutuoleissaan, kun asiantuntijat TV:ssä laskettelevat miten monta sataa miljoonaa kunnilta palaisi, jos tulevalla budjettikaudella edes pieneltä osin pyrittäisiin kohti säällisempää laitoshoitoa tai kotihoitoa. Inhimillisyys on liian kallista Suomelle, ja hoivapalveluilla tehdään bisnestä. Mummoa hävettää.
Mummo tietää, että perhekäsityksemme on toinen kuin Kolumbiassa, ja sen, että elämäntapaamme ei kovin hyvin sovi yhteistaloudessa asuminen isovanhempien, saati tätien ja setien kanssa. Eikä heikoimpien hoivaaminen kodeissa onnistu siksikään, että vähäväkinen kansamme tarvitsee jokaisen työssä käyvän äidin ja isän.
Eikö kuitenkin jotakin siitä inhimillisyydestä ja kunnioituksesta olisi siirrettävissä meidänkin ajatteluumme. Perustaksi suunnittelulle ja päätöksenteolle.
Mummon keinot ovat vähissä. Vakavissaan hän miettii ryhtymistä kettumummoksi. Yön pimeydessä voisi tehdä muiden kommandopipopäisten mummojen kanssa iskun ja vapauttaa laitosmummot. Vaipat mäkeen ja menoksi. Mummoja ei tietenkään jätettäisi luontoon nälkää näkemään, vaan otettaisiin huostaan. Yksi mummo tai pappa per kettumummo. Olisiko nyt suurikaan ongelma tuoda pari pyörätuolia aamulla hiekkalaatikolle, vaunu- ja ratasrivistön jatkoksi. Pikkuihmiset saisivat syöttää lisämummoille sydämensä kyllyydestä leikkipannukakkua ja pitsaa.
lauantai 25. elokuuta 2012
Moottorimies ja Prinsessakeiju
- Sanotaanko sua mummiksi vai mummoksi, kysyi yksi hiekkalaatikon nuorista äideistä aurinkoisena elokuun päivänä, kun yhdessä lapioimme hiekkaa sinisiin ja punaisiin muoviämpäreihin Saukonpuistossa.
- No ei kyllä kummaksikaan. Ihan pelkästään Marittaksi.
Minä, 70-luvun feministiliikkeen lapsi, olin lasteni synnyttyä päättänyt tiukasti irrottautua kaikista patriarkaalisen järjestyksen sanelemista tunnusmerkeistä. Miksi olisin siis "äiti", kun lapsillanikin oli henkilökohtaiset nimet? Jos minä olisin äiti, olisi jälkipolveni johdonmukaisuuden mukaan oltava Tytär Ykkönen, Tytär Kakkonen sekä Poika. Vieroksuin myös ajatusta, että yksi ihmisenä ja naisena olemisen rooleista, äitiys, yhtäkkiä hallitsisi elämääni siinä määrin, että minulla ei enää olisi nimeäkään. Olin toki äiti, ja ihan täydestä sydämestäni, mutta äiti nimeltä Maritta. Siksi minun ei koskaan myöskään tarvinnut tehdä valintaa mummin ja mummon, tai vieläkin etäisemmän isoäidin välillä.
Keskustelu katkeaa, kun Aarni, 1,5 v, tarttuu käteeni ja vääntäytyy ylös hiekkalaatikon laidalle. Operaatiossa menee hetki, sillä isosiskolta perityillä, vähän liian isoilla, punaisilla kumisaappailla on taipumus mennä oudosti solmuun juuri silloin kun pitäisi nousta seisomaan.
- Tonne, hän vaatii, ja osoittaa kohti punatiilisiä taloja, joiden pihalta kuuluu pärinää.
Menemme lähemmäksi. Punaisen ruohonleikkuukoneen päällä istuu nuori mies kuulosuojaimet korvillaan. Hän tekee vauhdikasta ympyrää naapuritalon pihassa, kiertää taitavasti puut ja pensaat, ja ajaa välillä ylös ja alas rinnettä, joka erottaa nurmikentän viereisen talon tontista. Katsomme hartauden ja ihastuksen vallassa näytöksen alusta loppuun, aina siihen saakka kunnes punainen ajopeli katoaa talojen taakse ja moottori sammutetaan.
Vilkaisen kelloa ja tiedän, että meillä on kohta muutakin nähtävää. Juuri tähän aikaan kaartaa koulun pohjoista laitaa pitkin oranssi pikkutraktori ja ajaa hiekkatietä Petsamonkadun suuntaan. Sen pukilla istuu puutarhayksikön oma Kimi Räikkönen, raybanit silmillään ja keltaiset suojaimet korvillaan, posottaa ilmeenkään värähtämättä alas rinnettä, ja katoaa sitten pitkän, valkoisen talon taakse. Heti Räikkösen perään tulee Keke, vanhempi, jo vähän pyylevöitynyt herrasmies, samanlaisella traktorilla koulun eteläistä laitaa pitkin, pää samalla tavoin kenossa, sivuilleen vilkuilematta. Missähän näiden traktorimiesten kokoontumisajot ovat joka päivä samaan aikaan? Vai onko niillä jokin salainen, kello yhdentoista rituaali? Päristelyä ja miehekästä patseerailua oranssinkeltaisen toteemipaalun ympärillä?
Palaamme hiekkalaatikolle. Moottorimiehen paria vuotta vanhempi Tuuli-sisko juoksentelee kahden muun tytön kanssa kädet levällään ympäri puistoa.
- Tää ois sellainen Prinsessakeiju joka osais lentää, huutaa Tuuli viilettäessään ohitseni.
Kun muiden on mentävä kotiin, jäämme sisärusten kanssa vielä hetkeksi keinuille. Tuuli ottaa hurjat vauhdit ja muuttuu trapetsitaiteilijaksi. Minä olen sirkustirehtööri, Aarni apulaiseni. Selostan yleisölle kohta nähtävää temppua, jonka itse Prinsessakeiju suorittaa, puoli vuotta sitä harjoiteltuaan, maailmanensiesityksenä. Temppu onnistuu täydellisesti, ja lähdemme kohottavan tunteen vallassa keräilemään hiekkalaatikolle unohtuneita lapioita ja ämpäreitä, ennen lounasta ja päiväunille menoa.
Aarnin iso, punainen lapio on jäänyt toiselle hiekkalaatikolle, ja joku isoäitinsä hoivissa oleva lapsi näyttää leikkivän sillä. Lapion väritys toistuu Aarnin paidassa ja kumisaappaissa.
- No niin, annappas nyt lapio pois, kun tytöt on tulleet sitä hakemaan, isoäiti sanoo.
Sisällä riisun Aarnin hiekkaa täynnä olevat saappaat, sekä sukat, toisen kirkkaanpunaisen ja toisen vaaleanpunaisen. Eihän moottorimiehisyys kai nyt sukanväristä voi kiinni olla.
Pysyvä linkki
- No ei kyllä kummaksikaan. Ihan pelkästään Marittaksi.
Minä, 70-luvun feministiliikkeen lapsi, olin lasteni synnyttyä päättänyt tiukasti irrottautua kaikista patriarkaalisen järjestyksen sanelemista tunnusmerkeistä. Miksi olisin siis "äiti", kun lapsillanikin oli henkilökohtaiset nimet? Jos minä olisin äiti, olisi jälkipolveni johdonmukaisuuden mukaan oltava Tytär Ykkönen, Tytär Kakkonen sekä Poika. Vieroksuin myös ajatusta, että yksi ihmisenä ja naisena olemisen rooleista, äitiys, yhtäkkiä hallitsisi elämääni siinä määrin, että minulla ei enää olisi nimeäkään. Olin toki äiti, ja ihan täydestä sydämestäni, mutta äiti nimeltä Maritta. Siksi minun ei koskaan myöskään tarvinnut tehdä valintaa mummin ja mummon, tai vieläkin etäisemmän isoäidin välillä.
Keskustelu katkeaa, kun Aarni, 1,5 v, tarttuu käteeni ja vääntäytyy ylös hiekkalaatikon laidalle. Operaatiossa menee hetki, sillä isosiskolta perityillä, vähän liian isoilla, punaisilla kumisaappailla on taipumus mennä oudosti solmuun juuri silloin kun pitäisi nousta seisomaan.
- Tonne, hän vaatii, ja osoittaa kohti punatiilisiä taloja, joiden pihalta kuuluu pärinää.
Menemme lähemmäksi. Punaisen ruohonleikkuukoneen päällä istuu nuori mies kuulosuojaimet korvillaan. Hän tekee vauhdikasta ympyrää naapuritalon pihassa, kiertää taitavasti puut ja pensaat, ja ajaa välillä ylös ja alas rinnettä, joka erottaa nurmikentän viereisen talon tontista. Katsomme hartauden ja ihastuksen vallassa näytöksen alusta loppuun, aina siihen saakka kunnes punainen ajopeli katoaa talojen taakse ja moottori sammutetaan.
Vilkaisen kelloa ja tiedän, että meillä on kohta muutakin nähtävää. Juuri tähän aikaan kaartaa koulun pohjoista laitaa pitkin oranssi pikkutraktori ja ajaa hiekkatietä Petsamonkadun suuntaan. Sen pukilla istuu puutarhayksikön oma Kimi Räikkönen, raybanit silmillään ja keltaiset suojaimet korvillaan, posottaa ilmeenkään värähtämättä alas rinnettä, ja katoaa sitten pitkän, valkoisen talon taakse. Heti Räikkösen perään tulee Keke, vanhempi, jo vähän pyylevöitynyt herrasmies, samanlaisella traktorilla koulun eteläistä laitaa pitkin, pää samalla tavoin kenossa, sivuilleen vilkuilematta. Missähän näiden traktorimiesten kokoontumisajot ovat joka päivä samaan aikaan? Vai onko niillä jokin salainen, kello yhdentoista rituaali? Päristelyä ja miehekästä patseerailua oranssinkeltaisen toteemipaalun ympärillä?
Palaamme hiekkalaatikolle. Moottorimiehen paria vuotta vanhempi Tuuli-sisko juoksentelee kahden muun tytön kanssa kädet levällään ympäri puistoa.
- Tää ois sellainen Prinsessakeiju joka osais lentää, huutaa Tuuli viilettäessään ohitseni.
Kun muiden on mentävä kotiin, jäämme sisärusten kanssa vielä hetkeksi keinuille. Tuuli ottaa hurjat vauhdit ja muuttuu trapetsitaiteilijaksi. Minä olen sirkustirehtööri, Aarni apulaiseni. Selostan yleisölle kohta nähtävää temppua, jonka itse Prinsessakeiju suorittaa, puoli vuotta sitä harjoiteltuaan, maailmanensiesityksenä. Temppu onnistuu täydellisesti, ja lähdemme kohottavan tunteen vallassa keräilemään hiekkalaatikolle unohtuneita lapioita ja ämpäreitä, ennen lounasta ja päiväunille menoa.
Aarnin iso, punainen lapio on jäänyt toiselle hiekkalaatikolle, ja joku isoäitinsä hoivissa oleva lapsi näyttää leikkivän sillä. Lapion väritys toistuu Aarnin paidassa ja kumisaappaissa.
- No niin, annappas nyt lapio pois, kun tytöt on tulleet sitä hakemaan, isoäiti sanoo.
Sisällä riisun Aarnin hiekkaa täynnä olevat saappaat, sekä sukat, toisen kirkkaanpunaisen ja toisen vaaleanpunaisen. Eihän moottorimiehisyys kai nyt sukanväristä voi kiinni olla.
Pysyvä linkki
Tilaa:
Kommentit (Atom)