Mummolla on tahtotila

Mummo katsoo uutisia telkkarista. "Kaikki kannattavat vanhuspalvelulakia", on hallituksen viesti. "Tahtotila on olemassa", vakuuttaa söpön näköinen pääministeri. Puhuvat laitoshoidossa olevien vanhusten hoitajista. Niiden mitoitukseksi on ehdotettu 0,7.

    Mummo on ihan pihalla. Nollapilkkuseitsemänprosenttinen hoitsu. Puuttuuko siltä käsi, jalka vai pää? Funtsittuaan asiaa perinpohjaisesti mummo päätyy siihen, että hoitajalta puuttuu yksi jalka. Oikea tai vasen.

    Mummo miettii mummoja. Miten niitä muualla maailmassa kohdellaan. Hän muistaa uudenvuodenaaton allasjuhlat muutama vuosi sitten Kolumbian Santa Martassa, jonne osui sattumalta seuraamaan noin 30-henkisen perheen yhteistä juhlintaa. Perheeseen kuului monta sukukupolvea. Pienimpiä työnnettiin vaunuissa ja vanhimpia pyörätuoleissa. Salsa soi täysillä uima-altaan reunalle kannetusta soittimesta. Nuoret juoksuttivat vanhemmille oluttölkkejä kylmälaukusta ja jakelivat rommipikarillisia vanhuksille. Kukin nuorista kävi vuorollaan juttelemassa pyörätuolissa istuvien arvovieraiden kanssa. Nauru ja kovääninen keskustelu sekoittuivat salsarytmeihin.

    Jossakin vaiheessa yksi vanhuksista viedään jättiläismäisen vesiliukumäen laelle ja kaksi miestä istuttaa hänet väliinsä. Toinen miehistä saattaa olla poika, toinen pojanpoika. Väen hurratessa isoäiti liu´utetaan alas altaaseen, jossa yksi lapsenlapsista on vastassa. Vesi loiskuu korkealle, ja radiossa lauletaan rakkaudesta, joka polttaa kuin tuli.

    Kolumbian mummot ovat kunniakansalaisia, meillä kasvua ja kilpailukykyä uhkaava menoerä, siitäkin huolimatta, että elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, toisin kuin köyhät latinalaisen Amerikan maat. Seniorikansalaiset istuvat korvat kuumottaen keinutuoleissaan, kun asiantuntijat TV:ssä laskettelevat miten monta sataa miljoonaa kunnilta palaisi, jos tulevalla budjettikaudella edes pieneltä osin pyrittäisiin kohti säällisempää laitoshoitoa tai kotihoitoa. Inhimillisyys on liian kallista Suomelle, ja hoivapalveluilla tehdään bisnestä. Mummoa hävettää.

    Mummo tietää, että perhekäsityksemme on toinen kuin Kolumbiassa, ja sen, että elämäntapaamme ei kovin hyvin sovi yhteistaloudessa asuminen isovanhempien, saati tätien ja setien kanssa. Eikä heikoimpien hoivaaminen kodeissa onnistu siksikään, että vähäväkinen kansamme tarvitsee jokaisen työssä käyvän äidin ja isän.

    Eikö kuitenkin jotakin siitä inhimillisyydestä ja kunnioituksesta olisi siirrettävissä meidänkin ajatteluumme. Perustaksi suunnittelulle ja päätöksenteolle.

    Mummon keinot ovat vähissä. Vakavissaan hän miettii ryhtymistä kettumummoksi. Yön pimeydessä voisi tehdä muiden kommandopipopäisten mummojen kanssa iskun ja vapauttaa laitosmummot. Vaipat mäkeen ja menoksi. Mummoja ei tietenkään jätettäisi luontoon nälkää näkemään, vaan otettaisiin huostaan. Yksi mummo tai pappa per kettumummo. Olisiko nyt suurikaan ongelma tuoda pari pyörätuolia aamulla hiekkalaatikolle, vaunu- ja ratasrivistön jatkoksi. Pikkuihmiset saisivat syöttää lisämummoille sydämensä kyllyydestä leikkipannukakkua ja pitsaa.