- Sanotaanko sua mummiksi vai mummoksi, kysyi yksi hiekkalaatikon nuorista äideistä aurinkoisena elokuun päivänä, kun yhdessä lapioimme hiekkaa sinisiin ja punaisiin muoviämpäreihin Saukonpuistossa.
- No ei kyllä kummaksikaan. Ihan pelkästään Marittaksi.
Minä, 70-luvun feministiliikkeen lapsi, olin lasteni synnyttyä päättänyt tiukasti irrottautua kaikista patriarkaalisen järjestyksen sanelemista tunnusmerkeistä. Miksi olisin siis "äiti", kun lapsillanikin oli henkilökohtaiset nimet? Jos minä olisin äiti, olisi jälkipolveni johdonmukaisuuden mukaan oltava Tytär Ykkönen, Tytär Kakkonen sekä Poika. Vieroksuin myös ajatusta, että yksi ihmisenä ja naisena olemisen rooleista, äitiys, yhtäkkiä hallitsisi elämääni siinä määrin, että minulla ei enää olisi nimeäkään. Olin toki äiti, ja ihan täydestä sydämestäni, mutta äiti nimeltä Maritta. Siksi minun ei koskaan myöskään tarvinnut tehdä valintaa mummin ja mummon, tai vieläkin etäisemmän isoäidin välillä.
Keskustelu katkeaa, kun Aarni, 1,5 v, tarttuu käteeni ja vääntäytyy ylös hiekkalaatikon laidalle. Operaatiossa menee hetki, sillä isosiskolta perityillä, vähän liian isoilla, punaisilla kumisaappailla on taipumus mennä oudosti solmuun juuri silloin kun pitäisi nousta seisomaan.
- Tonne, hän vaatii, ja osoittaa kohti punatiilisiä taloja, joiden pihalta kuuluu pärinää.
Menemme lähemmäksi. Punaisen ruohonleikkuukoneen päällä istuu nuori mies kuulosuojaimet korvillaan. Hän tekee vauhdikasta ympyrää naapuritalon pihassa, kiertää taitavasti puut ja pensaat, ja ajaa välillä ylös ja alas rinnettä, joka erottaa nurmikentän viereisen talon tontista. Katsomme hartauden ja ihastuksen vallassa näytöksen alusta loppuun, aina siihen saakka kunnes punainen ajopeli katoaa talojen taakse ja moottori sammutetaan.
Vilkaisen kelloa ja tiedän, että meillä on kohta muutakin nähtävää. Juuri tähän aikaan kaartaa koulun pohjoista laitaa pitkin oranssi pikkutraktori ja ajaa hiekkatietä Petsamonkadun suuntaan. Sen pukilla istuu puutarhayksikön oma Kimi Räikkönen, raybanit silmillään ja keltaiset suojaimet korvillaan, posottaa ilmeenkään värähtämättä alas rinnettä, ja katoaa sitten pitkän, valkoisen talon taakse. Heti Räikkösen perään tulee Keke, vanhempi, jo vähän pyylevöitynyt herrasmies, samanlaisella traktorilla koulun eteläistä laitaa pitkin, pää samalla tavoin kenossa, sivuilleen vilkuilematta. Missähän näiden traktorimiesten kokoontumisajot ovat joka päivä samaan aikaan? Vai onko niillä jokin salainen, kello yhdentoista rituaali? Päristelyä ja miehekästä patseerailua oranssinkeltaisen toteemipaalun ympärillä?
Palaamme hiekkalaatikolle. Moottorimiehen paria vuotta vanhempi Tuuli-sisko juoksentelee kahden muun tytön kanssa kädet levällään ympäri puistoa.
- Tää ois sellainen Prinsessakeiju joka osais lentää, huutaa Tuuli viilettäessään ohitseni.
Kun muiden on mentävä kotiin, jäämme sisärusten kanssa vielä hetkeksi keinuille. Tuuli ottaa hurjat vauhdit ja muuttuu trapetsitaiteilijaksi. Minä olen sirkustirehtööri, Aarni apulaiseni. Selostan yleisölle kohta nähtävää temppua, jonka itse Prinsessakeiju suorittaa, puoli vuotta sitä harjoiteltuaan, maailmanensiesityksenä. Temppu onnistuu täydellisesti, ja lähdemme kohottavan tunteen vallassa keräilemään hiekkalaatikolle unohtuneita lapioita ja ämpäreitä, ennen lounasta ja päiväunille menoa.
Aarnin iso, punainen lapio on jäänyt toiselle hiekkalaatikolle, ja joku isoäitinsä hoivissa oleva lapsi näyttää leikkivän sillä. Lapion väritys toistuu Aarnin paidassa ja kumisaappaissa.
- No niin, annappas nyt lapio pois, kun tytöt on tulleet sitä hakemaan, isoäiti sanoo.
Sisällä riisun Aarnin hiekkaa täynnä olevat saappaat, sekä sukat, toisen kirkkaanpunaisen ja toisen vaaleanpunaisen. Eihän moottorimiehisyys kai nyt sukanväristä voi kiinni olla.
Pysyvä linkki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti