Hiekkalaatikoiden luota mummo näkee, kun kasiluokkalaiset kuljettavat viereisellä kentällä palloa keppien välistä. Opettaja joutuu kädestä pitäen viemään muita paljon pienemmän ja kömpelömmän pojan keppirivistön lävitse, toisten nauraessa ja pilkatessa vieressä. Mummon sydäntä kouraisee. Hän haluaisi mennä ottamaan pikkumiehen syliinsä ja sanoa, ettei saa välittää, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Samalla mummo tietää, että se vain lisäisi pilkan kohteena olevan pojan häpeää.
Kotona mummo katsoo kutimensa ääreltä telkkaria toisella silmällä. Uutisissa kohkataan jostakin puoli maailmaa suututtaneesta videosta, jonka vuoksi ihmisiä tapetaan, ja USA:n presidentti sanoo sille puolelle maailmalle: "En se minä ollut." Videota ei kuitenkaan näytetä. Näytetään sen sijaan Putinia riippuliitämässä kurkien seassa, hitlereitä suuttumassa milloin mistäkin asiasta ja erivärisiä mannerheimeja kekkaloimassa oudosti. Yhdessä niistä on mummon oma poika lankkia naamassaan. Mummo on ihan pihalla.
Hän yrittää panna ajatuksiaan järjestykseen pilkan ja rienauksen suhteen. Tulee siihen tulokseen, että valtaa saa ja pitääkin pilkata, mutta pienempiään sen sijaan ei. Avoimeen yhteiskuntaan kuuluu johdon arvostelu ja pilkkaaminenkin. Jos johto siitä nokkiintuu, löytää pian lautakasan edestään.
Mummo näki kerran koko rautatieaseman seinän peittäneen Breshnevin kuvan muinaisessa Leningradissa. Junamatkustajien kertomien breshnev-vitsien määrä oli suoraan suhteessa kuvan kokoon. Pilkka on aina jossakin. Edes Pohjois-Koreassa sitä ei pystytä kokonaan lakaisemaan maton alle.
Saako kuvia ja mielikuvitusolentoja pilkata? Saako haukkua toisen tarhareppua Spiderman-kuvan vuoksi, jos itsellä on omasta mielestä paljon coolimpi Angry Birds -reppu? Ei kai siitä arestiin joudu, mutta tyhmää se on.
Mummo muistaa, kun neljännesvuosisata sitten päiväkoti-ikäinen pillahti itkuun siksi, että auton ovet oli paiskattu kiinni liian nopeasti. "Milli meinas jäädä väliin", ulvoi Aino-tytär. Hänen mukanaan kulkivat kaikkialla mielikuvitusolennot Milli, Alli ja Sokosmarketti, samoin kuin neljännesvuosisataa aiemmin oli rinnallani mökkipoluilla kulkenut Dani-niminen mielikuvitusdobermanni. Sen pilkkaamisen olisin kokenut verisenä loukkauksena. Mitenkään liittymättä tähän on mainittava, että minulla (joka silloin en vielä ollut mummo) oli parikymmentä vuotta sen jälkeen ollut samanniminen poikaystävä. Muusikko, ei dobermanni.
Mummo tulee siihen tulokseen, että henkilöitä ja instituutioita, jotka ovat saaneet ihmiskunnalle pahaa aikaiseksi, kuuluu pilkata rajusti, ja että vapaassa maailmassa pitää sallia pilkkaaminen, vaikka vain osa yhteisöstä olisi kokenut tulleensa väärinkohdelluksi. Harvoinhan on olemassa kollektiivista totuutta asioiden kulusta.
Mummo ei kuitenkaan tykkää toisten tunteisiin kohdistuvasta pilkkaamisesta. Siitä ei seuraa kuin isompaa tai pienempää pahaa oloa. Erityisesti mummo kokee myötähäpeää nähdessään kansanedustajan demonstroimassa itselleen vieraan kulttuurin ääntelyä, josta ei tiedä onko se joikaamista vai minareetista kuultava kutsu. Mutta sellainen esitys kertookin vain ääntelijästä itsestään.
lauantai 22. syyskuuta 2012
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Roskaamisesta
Mummo käräytti miehet rysän päältä. Juuri sillä hetkellä kun olivat purkamassa rojua remonttifirman pakettiautosta mummon roskiksen viereen. Vanha sähköhella oli jo ehditty asettaa könöttämään nätisti siellä jo ennestään lojuvien kirjahyllyn, särkyneen peilin ja maalipurkkien seuraksi.
- Älkää nyt ihmeessä! Nuo tavarat on ihan helppo viedä Koukkujärven kaatopaikalle. Tästä niitä ei kukaan vie minnekään. Tuo kirjahyllykin on lojunut siinä jo vuoden.
Miehet katsovat hölmistyneinä, kärräävät hellansa takaisin ja kaasuttavat pois. Sääli että menivät vauhdilla. Olisi ollut mukava jutella vähän ja kenties ymmärtää minkälaisessa mielenhäiriössä ihminen alkaa levitellä tavaroitaan toisten nurkkiin. Kuuluuko heidän maailmaansa ylipäätään toisia ihmisiä? Sellaisia joilla voisi olla ajatuksia tai suorastaan vaatimuksia ympäristön ja roskaamisen suhteen. Vai onko heiltä vain luisunut elämänhallinta käsistä, joidenkin hirvittävien fyysispsyykissosiaalisten katastrofien seurauksena. Onko heidät juuri sanottu irti Nokian Renkailta? Ja roinan levittely ympäristöön puhdasta epätoivon ilmausta?
Mummo tapaisi mielellään myös sen tyypin, joka kuutisen kesää sitten kippasi kokonaisen sohvakaluston lenkkipolkumme varteen. Nakkasi yli kaiteen, kuusikkoiseen rinteeseen, missä ylösalaisin oleva sohva ja pari tuolia lojuvat kesästä ja talvesta toiseen, sienestäjien ja koiranpissittäjien kummasteltavina. Ettei sitten tullut mieleen asettaa niitä nätisti sille aurinkoiselle pikku aukiolle, jossa väsynyt eläkeläinen sienikoreineen olisi hetken voinut lepuuttaa jalkojaan. Olisi ollut edes vähän idealismia mukana siinä nakkaamisessa, mummo ajattelee. Niin kuin muuallakin otetaan julkisia tiloja aatteellisesti haltuun, katuja sun muita.
Pari sanaa olisi mummolla vaihdettavana myös niiden kanssa, jotka aina viikonloppuisin viskaavat tyhjät oluttölkkinsä, pitsalaatikkonsa, hampurilaisten kääreenä olleet paperit ja lopulta tupakantumppinsa siihen Haavistontien kaarteeseen, josta Melonäyrääntie alkaa.
Mikä näitä kaikkia vaivaa? Ja miksi Tampereen keskustakin on sunnuntaiaamuisin nuorison jäljiltä kuin brasilialaisen slummialueen takapiha?
Meillä on liikaa tavaraa. Liikaa pakkausmuovia ja muuta käärettä. Liikaa tölkkejä, pulloja ja sähköhelloja. Mummo miettii konsteja tavaran vähentämiseksi. Mitä jos uusi sohva tai hella myytäisiin vain sille joka kirjallisesti sitoutuisi joko kierrättämään tai hävittämään edellisen?
Ainakin voisi palata siihen puolen vuosisadan takaiseen käytäntöön, jossa kuka tahansa aikuinen sai pitää puhuttelun lapselle, joka oli heittänyt karkkipaperin maahan. Niinkuin eläimet antavat opetuksen pennuille, jotka tekevät tyhmyyksiä ja asettavat itsensä tai lauman vaaratilanteeseen. Onhan se ihmiskuntaa globaalisti uhkaava vaaratilanne, että olemme hukkumassa jätteisiin.
Mummo ei usko, että on paluuta menneeseen, aikaan, jolloin Raittilan kaupasta ostettiin irtomaitoa kahden litran tonkkaan ja leipiä oli kahta lajia, vaalea ja tumma. Mutta jotakin on tehtävä tälle runsaudelle, sekä asenteille, ennen kuin se runsaus riistäytyy käsistä ja tuhoaa meidät.
- Älkää nyt ihmeessä! Nuo tavarat on ihan helppo viedä Koukkujärven kaatopaikalle. Tästä niitä ei kukaan vie minnekään. Tuo kirjahyllykin on lojunut siinä jo vuoden.
Miehet katsovat hölmistyneinä, kärräävät hellansa takaisin ja kaasuttavat pois. Sääli että menivät vauhdilla. Olisi ollut mukava jutella vähän ja kenties ymmärtää minkälaisessa mielenhäiriössä ihminen alkaa levitellä tavaroitaan toisten nurkkiin. Kuuluuko heidän maailmaansa ylipäätään toisia ihmisiä? Sellaisia joilla voisi olla ajatuksia tai suorastaan vaatimuksia ympäristön ja roskaamisen suhteen. Vai onko heiltä vain luisunut elämänhallinta käsistä, joidenkin hirvittävien fyysispsyykissosiaalisten katastrofien seurauksena. Onko heidät juuri sanottu irti Nokian Renkailta? Ja roinan levittely ympäristöön puhdasta epätoivon ilmausta?
Mummo tapaisi mielellään myös sen tyypin, joka kuutisen kesää sitten kippasi kokonaisen sohvakaluston lenkkipolkumme varteen. Nakkasi yli kaiteen, kuusikkoiseen rinteeseen, missä ylösalaisin oleva sohva ja pari tuolia lojuvat kesästä ja talvesta toiseen, sienestäjien ja koiranpissittäjien kummasteltavina. Ettei sitten tullut mieleen asettaa niitä nätisti sille aurinkoiselle pikku aukiolle, jossa väsynyt eläkeläinen sienikoreineen olisi hetken voinut lepuuttaa jalkojaan. Olisi ollut edes vähän idealismia mukana siinä nakkaamisessa, mummo ajattelee. Niin kuin muuallakin otetaan julkisia tiloja aatteellisesti haltuun, katuja sun muita.
Pari sanaa olisi mummolla vaihdettavana myös niiden kanssa, jotka aina viikonloppuisin viskaavat tyhjät oluttölkkinsä, pitsalaatikkonsa, hampurilaisten kääreenä olleet paperit ja lopulta tupakantumppinsa siihen Haavistontien kaarteeseen, josta Melonäyrääntie alkaa.
Mikä näitä kaikkia vaivaa? Ja miksi Tampereen keskustakin on sunnuntaiaamuisin nuorison jäljiltä kuin brasilialaisen slummialueen takapiha?
Meillä on liikaa tavaraa. Liikaa pakkausmuovia ja muuta käärettä. Liikaa tölkkejä, pulloja ja sähköhelloja. Mummo miettii konsteja tavaran vähentämiseksi. Mitä jos uusi sohva tai hella myytäisiin vain sille joka kirjallisesti sitoutuisi joko kierrättämään tai hävittämään edellisen?
Ainakin voisi palata siihen puolen vuosisadan takaiseen käytäntöön, jossa kuka tahansa aikuinen sai pitää puhuttelun lapselle, joka oli heittänyt karkkipaperin maahan. Niinkuin eläimet antavat opetuksen pennuille, jotka tekevät tyhmyyksiä ja asettavat itsensä tai lauman vaaratilanteeseen. Onhan se ihmiskuntaa globaalisti uhkaava vaaratilanne, että olemme hukkumassa jätteisiin.
Mummo ei usko, että on paluuta menneeseen, aikaan, jolloin Raittilan kaupasta ostettiin irtomaitoa kahden litran tonkkaan ja leipiä oli kahta lajia, vaalea ja tumma. Mutta jotakin on tehtävä tälle runsaudelle, sekä asenteille, ennen kuin se runsaus riistäytyy käsistä ja tuhoaa meidät.
perjantai 7. syyskuuta 2012
Taiteilijoita
Tarjoilijalla on hopeanvärinen tiara, jonka ylimmässä sakarassa välkkyy punainen sydän. Tässä ravintolassa saan eteeni kaiken mitä tilaan: simpukkapastaa, tattirisottoa, gratinoituja munakoisoja ja porkkanakakkua.
Tarjoilu on keskeytettävä hetkeksi, sillä ovimies Aarni on kakannut vaippaan. Vaipanvaihdon jälkeen hän palaa tehtäväänsä. Sen erikoisuutena on liian isojen kenkien esittely ravintolan asiakkaille, aina yhdessä jalassa kerrallaan.
Ravintola suljetaan yhtäkkiä, sillä henkilökunta päättääkin ryhtyä taiteilijoiksi. Hyvä. Saan hetken aikaa itselleni ja keskityn keittiön pöydälle levitettyyn sanomalehteen. Isosisko piirtää huoneessaan. Toisesta silmäkulmasta seuraan 1,5 vuotiasta, joka näyttää rauhassa piirtelevän paperilleen eteisen lattialla
Juuri kun yritän ymmärtää Euroopan keskuspankin operaatiota euron pelastamiseksi, kuuluu huuto: "Aarni on piirtänyt lattiaan!" Isosisko yrittää turhaan pyyhkiä kumilla lattialle ilmestynyttä piirrosta. Taideteos on tehty reippain vedoin kuivamustekynällä ja kattaa eteisen lattiasta noin neljänneksen. Ihana vaalea parketti on pilalla, ja minä, vastuuton mummo, olen siihen syyllinen.
- Missä teillä on siivoustarvikkeet, kiljaisen puolestani. Tuuli avaa oven, jonka takana on pölynimuri. Ei käy tähän. Juoksentelen ympäriinsä, ja löydän jostakin puupinnoille tarkoitettua tolua. Suurella vaivalla saan hangattua kaiken irti.
Kun katastrofi on vältetty ja tilanne ohi, ajattelen aikoja neljännesvuosisadan takaa. En muista, että kukaan lapsista olisi koskaan piirtänyt lattiaan tai muuallekaan. Kunnes muistikuvat alkavat tarkentua. Eikö vain kerrankin käynyt niin, että alakoululaisen tehtävävihko oli pilkutettu käyttökelvottomaksi niin että kouluun lähtijälle tuli itku. Joku juuri kynänkäyton idean oppinut oli sutannut täyteen joka ikisen sivun, riemuissaan siitä, että pelkästään paukuttamalla kynää vihkoon sai niin mahtavaa tulosta aikaiseksi.
Eräänä päivänä töistä tullessa olivat lapset ovella vastassa. Kädestä pitäen meidät vanhemmat vietiin taidenäyttelyyn. Olohuoneen valkoiselle seinälle oli lattiasta kattoon kiinnitetty piirustuksia. Ihastelimme ja hämmästelimme, vaikka teokset näyttivätkin vähän hätäisesti tehdyiltä.
Salaisuus selvisi, kun kurkistin yhden piirustuksen alle. Oli heitelty tahmatarramöykkyjä seinään, minkä seurauksena koko seinä oli punaisten limajälkien peitossa. Lasten hämmennykselle ja kekseliäisyydelle ei voinut olla hymyilemättä. Seuraavan viikonlopun käytimme kirjahyllyjen siirtämiseen seinältä toiselle, taidenäyttelyn jälkiä peittämään. Taidettiin käydä lyhyt keskustelu möykkyjen heittelystä noin yleisesti, mutta itse episodista ei koskaan sen jälkeen puhuttu.
Juniorin ollessa viisivuotias kutsui päiväkodin johtaja meidät puhutteluun. Tai siltä ainakin tuntui. Hän halusi tietää oliko perheessä kaikki hyvin, kun poikamme piirustukset olivat niin erikoisia. Täti-ihminen katsoi meitä tutkivasti, ikään kuin punniten, oliko kyse tavanomaisesta pahoinpitelystä vai jostakin pahemmasta, ja näytti muutamia töitä. Tuttua kädenjälkeä, sitä samaa uhmaa, rajuutta ja rajojen rikkomista kuin viisivuotiaan tuottamassa äänimaailmassa, kattilanpaukutuksen säestämissä kiljahduksissa ja karjahduksissa. Niin että mikä tässä nyt oli hätänä? Mummo, silloinen äiti, oli ihan pihalla.
Olin unohtanut tapauksen kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes se yhtäkkiä tuli mieleeni, sen saman taiteilijan valokuvanäyttelyssä. Erityisiä kuvista teki niiden outous ja rajojen rikkominen, kyky nähdä toisin.
Mummona vaadin kaikille maailman lapsille seuraavia asioita.
1) aikaa mielikuvitusleikkeihin
2) paljon paperia ja kyniä
3) kattiloita paukutettavaksi
4) oikeutta esittää tanssi tai sirkustemppu kun tanssituttaa tai tempututtaa
5) vähintään yhden aikuisen ihailemaan tuloksia ja pyytämään: "Tee lisää."
Ei voi olla liikaa vaadittu.
Lapsi, joka saa ilmaista itseään, ei kiusaa, sotke talojen seiniä tai laita vähemmistöjä halveksivaa tyhmää paitaa päälle. Lapsi joka saa piirtää ja paukuttaa kattiloita, oppii kunnioittamaan itseään ja muita, ja hyväksymään oikeuden olla erilainen.
Tarjoilu on keskeytettävä hetkeksi, sillä ovimies Aarni on kakannut vaippaan. Vaipanvaihdon jälkeen hän palaa tehtäväänsä. Sen erikoisuutena on liian isojen kenkien esittely ravintolan asiakkaille, aina yhdessä jalassa kerrallaan.
Ravintola suljetaan yhtäkkiä, sillä henkilökunta päättääkin ryhtyä taiteilijoiksi. Hyvä. Saan hetken aikaa itselleni ja keskityn keittiön pöydälle levitettyyn sanomalehteen. Isosisko piirtää huoneessaan. Toisesta silmäkulmasta seuraan 1,5 vuotiasta, joka näyttää rauhassa piirtelevän paperilleen eteisen lattialla
Juuri kun yritän ymmärtää Euroopan keskuspankin operaatiota euron pelastamiseksi, kuuluu huuto: "Aarni on piirtänyt lattiaan!" Isosisko yrittää turhaan pyyhkiä kumilla lattialle ilmestynyttä piirrosta. Taideteos on tehty reippain vedoin kuivamustekynällä ja kattaa eteisen lattiasta noin neljänneksen. Ihana vaalea parketti on pilalla, ja minä, vastuuton mummo, olen siihen syyllinen.
- Missä teillä on siivoustarvikkeet, kiljaisen puolestani. Tuuli avaa oven, jonka takana on pölynimuri. Ei käy tähän. Juoksentelen ympäriinsä, ja löydän jostakin puupinnoille tarkoitettua tolua. Suurella vaivalla saan hangattua kaiken irti.
Kun katastrofi on vältetty ja tilanne ohi, ajattelen aikoja neljännesvuosisadan takaa. En muista, että kukaan lapsista olisi koskaan piirtänyt lattiaan tai muuallekaan. Kunnes muistikuvat alkavat tarkentua. Eikö vain kerrankin käynyt niin, että alakoululaisen tehtävävihko oli pilkutettu käyttökelvottomaksi niin että kouluun lähtijälle tuli itku. Joku juuri kynänkäyton idean oppinut oli sutannut täyteen joka ikisen sivun, riemuissaan siitä, että pelkästään paukuttamalla kynää vihkoon sai niin mahtavaa tulosta aikaiseksi.
Eräänä päivänä töistä tullessa olivat lapset ovella vastassa. Kädestä pitäen meidät vanhemmat vietiin taidenäyttelyyn. Olohuoneen valkoiselle seinälle oli lattiasta kattoon kiinnitetty piirustuksia. Ihastelimme ja hämmästelimme, vaikka teokset näyttivätkin vähän hätäisesti tehdyiltä.
Salaisuus selvisi, kun kurkistin yhden piirustuksen alle. Oli heitelty tahmatarramöykkyjä seinään, minkä seurauksena koko seinä oli punaisten limajälkien peitossa. Lasten hämmennykselle ja kekseliäisyydelle ei voinut olla hymyilemättä. Seuraavan viikonlopun käytimme kirjahyllyjen siirtämiseen seinältä toiselle, taidenäyttelyn jälkiä peittämään. Taidettiin käydä lyhyt keskustelu möykkyjen heittelystä noin yleisesti, mutta itse episodista ei koskaan sen jälkeen puhuttu.
Juniorin ollessa viisivuotias kutsui päiväkodin johtaja meidät puhutteluun. Tai siltä ainakin tuntui. Hän halusi tietää oliko perheessä kaikki hyvin, kun poikamme piirustukset olivat niin erikoisia. Täti-ihminen katsoi meitä tutkivasti, ikään kuin punniten, oliko kyse tavanomaisesta pahoinpitelystä vai jostakin pahemmasta, ja näytti muutamia töitä. Tuttua kädenjälkeä, sitä samaa uhmaa, rajuutta ja rajojen rikkomista kuin viisivuotiaan tuottamassa äänimaailmassa, kattilanpaukutuksen säestämissä kiljahduksissa ja karjahduksissa. Niin että mikä tässä nyt oli hätänä? Mummo, silloinen äiti, oli ihan pihalla.
Olin unohtanut tapauksen kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes se yhtäkkiä tuli mieleeni, sen saman taiteilijan valokuvanäyttelyssä. Erityisiä kuvista teki niiden outous ja rajojen rikkominen, kyky nähdä toisin.
Mummona vaadin kaikille maailman lapsille seuraavia asioita.
1) aikaa mielikuvitusleikkeihin
2) paljon paperia ja kyniä
3) kattiloita paukutettavaksi
4) oikeutta esittää tanssi tai sirkustemppu kun tanssituttaa tai tempututtaa
5) vähintään yhden aikuisen ihailemaan tuloksia ja pyytämään: "Tee lisää."
Ei voi olla liikaa vaadittu.
Lapsi, joka saa ilmaista itseään, ei kiusaa, sotke talojen seiniä tai laita vähemmistöjä halveksivaa tyhmää paitaa päälle. Lapsi joka saa piirtää ja paukuttaa kattiloita, oppii kunnioittamaan itseään ja muita, ja hyväksymään oikeuden olla erilainen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)