Hiekkalaatikoiden luota mummo näkee, kun kasiluokkalaiset kuljettavat viereisellä kentällä palloa keppien välistä. Opettaja joutuu kädestä pitäen viemään muita paljon pienemmän ja kömpelömmän pojan keppirivistön lävitse, toisten nauraessa ja pilkatessa vieressä. Mummon sydäntä kouraisee. Hän haluaisi mennä ottamaan pikkumiehen syliinsä ja sanoa, ettei saa välittää, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Samalla mummo tietää, että se vain lisäisi pilkan kohteena olevan pojan häpeää.
Kotona mummo katsoo kutimensa ääreltä telkkaria toisella silmällä. Uutisissa kohkataan jostakin puoli maailmaa suututtaneesta videosta, jonka vuoksi ihmisiä tapetaan, ja USA:n presidentti sanoo sille puolelle maailmalle: "En se minä ollut." Videota ei kuitenkaan näytetä. Näytetään sen sijaan Putinia riippuliitämässä kurkien seassa, hitlereitä suuttumassa milloin mistäkin asiasta ja erivärisiä mannerheimeja kekkaloimassa oudosti. Yhdessä niistä on mummon oma poika lankkia naamassaan. Mummo on ihan pihalla.
Hän yrittää panna ajatuksiaan järjestykseen pilkan ja rienauksen suhteen. Tulee siihen tulokseen, että valtaa saa ja pitääkin pilkata, mutta pienempiään sen sijaan ei. Avoimeen yhteiskuntaan kuuluu johdon arvostelu ja pilkkaaminenkin. Jos johto siitä nokkiintuu, löytää pian lautakasan edestään.
Mummo näki kerran koko rautatieaseman seinän peittäneen Breshnevin kuvan muinaisessa Leningradissa. Junamatkustajien kertomien breshnev-vitsien määrä oli suoraan suhteessa kuvan kokoon. Pilkka on aina jossakin. Edes Pohjois-Koreassa sitä ei pystytä kokonaan lakaisemaan maton alle.
Saako kuvia ja mielikuvitusolentoja pilkata? Saako haukkua toisen tarhareppua Spiderman-kuvan vuoksi, jos itsellä on omasta mielestä paljon coolimpi Angry Birds -reppu? Ei kai siitä arestiin joudu, mutta tyhmää se on.
Mummo muistaa, kun neljännesvuosisata sitten päiväkoti-ikäinen pillahti itkuun siksi, että auton ovet oli paiskattu kiinni liian nopeasti. "Milli meinas jäädä väliin", ulvoi Aino-tytär. Hänen mukanaan kulkivat kaikkialla mielikuvitusolennot Milli, Alli ja Sokosmarketti, samoin kuin neljännesvuosisataa aiemmin oli rinnallani mökkipoluilla kulkenut Dani-niminen mielikuvitusdobermanni. Sen pilkkaamisen olisin kokenut verisenä loukkauksena. Mitenkään liittymättä tähän on mainittava, että minulla (joka silloin en vielä ollut mummo) oli parikymmentä vuotta sen jälkeen ollut samanniminen poikaystävä. Muusikko, ei dobermanni.
Mummo tulee siihen tulokseen, että henkilöitä ja instituutioita, jotka ovat saaneet ihmiskunnalle pahaa aikaiseksi, kuuluu pilkata rajusti, ja että vapaassa maailmassa pitää sallia pilkkaaminen, vaikka vain osa yhteisöstä olisi kokenut tulleensa väärinkohdelluksi. Harvoinhan on olemassa kollektiivista totuutta asioiden kulusta.
Mummo ei kuitenkaan tykkää toisten tunteisiin kohdistuvasta pilkkaamisesta. Siitä ei seuraa kuin isompaa tai pienempää pahaa oloa. Erityisesti mummo kokee myötähäpeää nähdessään kansanedustajan demonstroimassa itselleen vieraan kulttuurin ääntelyä, josta ei tiedä onko se joikaamista vai minareetista kuultava kutsu. Mutta sellainen esitys kertookin vain ääntelijästä itsestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti