Mummo unohti salasanan eikä pystynyt kirjoittamaan blogia. Yritti vaihtaa salasanan toiseen, mutta Blogspot johdatti hänet vain "Nuotiston vieressä" -blogiin, jonka hän jo kauan sitten oli kuopannut. Mummo turhautui pahasti. Yritti uudelleen. Sen seurauksena hänet toivotettiin iloisesti Bloggeriin: "Et kirjoita vielä ainoatakaan blogia. Tervetuloa aloittamaan."
Nyt saa riittää, mummo ajatteli. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä salasanoja. Niitä piti näpytellä nykyään ihan kaikkialla. Kirjastossakin, jos halusi välttyä jonotukselta ja olla vaivaamatta virkailijaa. Onko missään elämää ilman salasanoja?
Mummo jätti kaiken sikseen ja lähti kasvihuoneelle. Ovella ei kysytty koodia tai salasanaa. Edes avainta ei tarvittu. Sisällä näytti aika surulliselta. Viikkokausien sade oli alkanut mädättää tomaatinvarsia ja auringon puute oli pysäyttänyt chilien ja tomaattien kypsymisen.
- Anteeksi kauheasti, hän sanoi chilipurkeille, joiden lehdet ja mädäntyneet hedelmät roikkuivat ruskeina pystyyn kuivuneissa varsissa. Ne hän kiikutti tunkiolle. Vielä hengissä olevista hän poisti kellastuneet lehdet ja asetteli kottikärryyn, viedäkseen ne taloonsa, olohuoneen pöydälle kypsymään.
Hän oli tyytyväinen, että oli kesällä lykännyt osan chileistä tyttärensä mukaan, ikkunalaudalla kasvatettavaksi. Oli käynyt ilmi, että mummon 1,5 vuotias lapsenlapsi rakasti raakaa chiliä. Hänen haukatessaan kokonaista hedelmää, ja äidin huomauttaessa, että "varo vähän, se voi olla kauhean tulista", lapsi vain nyökkäsi ja vastasi omalla kielellään: "tui tui". Söi sitten siemenetkin, vedet silmissä, mutta ilme muikeana. Nauroi päälle.
Mummo poimi kypsyneet tomaatit, ja lattialle pudonneet raakileet. Niitäkin voisi vielä sisällä kypsyttää. Alkoi sitten raivata ruskeaksi kuivuneita tomaatinvarsia. Miten olikin saattanut jättää ystävänsä tuollaiseen alennustilaan. Samoin kuin pystyyn kuivuneet kurkunvarret, jotka hän alkukesästä oli huolella sitonut kattoparruun sinisellä lahjapakettinarulla.
Basilikoille ja timjameille sai sanoa hyvästit. Rakuuna ja rosmariini sen sijaan näyttivät erehtyneen kalenterista. Olivatko ne jonkinlaisia yrttimaaailman havupuita, jotka säilyttivät olomuotonsa samalla kun kaverit vieressä pudottivat lehtensä aloittaakseen puolen vuoden kuluttua taas kaiken alusta?
Mummolla oli kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Juuri kun hän oli jäkättämässä ylähyllyn pelargionioille, että "ette sitten vaivautuneet edes kukkimaan", hän muisti salasanan.
Ja meni ja kirjoitti blogin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti