Mummon lapsuudenkodin pihassa oli leikkimökki. Sen vieressä koivu, ja koivussa kiipeilyyn kutsuvia matalia, vankkoja oksia.
Mökissä oli oikeat tapetit, pöytä jakkaroineen ja pikkuinen räsymatto lattialla. Seiniä koristi kaksi kipsikehyksistä, medaljonginmuotoista taulua, joista toinen esitti kissaa, toinen kultakiharaista hymyilevää tyttöä. Muutama astiakin oli, oikeata posliinia.
Leikkimökissä mummo puuhasi samanikäisen Mervi-serkun kanssa. Ruoanlaittoa varten piti pihalta kerätä voikukanlehtiä kaloiksi, kiviä perunoiksi, multaa ja hiekkaa milloin miksikin. Punaisista viinimarjoista ja sokerista saatiin mössäämällä oikeannäköistä hilloa.
Mervi-serkku sai silloin tällöin omituisen kohtauksen. "Suursiivo", hän ilmoitti. Sitten piti ruveta riehumaan ympäriinsä harjan ja sihvelin kanssa, koputtelemaan, huiskimaan ja ravistelemaan kaikkea mikä irtosi. Koska siivoaminen ei kuulunut mummon lempileikkeihin, hän yleensä sai puhuttua itsensä kotipääskyseksi. Kotipääskynen oli lintu, jonka kuului olla leikkimökin katolla aina kun siivottiin. Koska serkkutyttö ei pitänyt kiipeilystä, järjestely sopi molemmille.
Mummo, silloin viisivuotias, kiipesi koivua pitkin mökin katolle. Tähyili suurta maailmaa ja fundeerasi asioita. Joskus hän vain sulki silmänsä ja antoi auringon paistaa kasvoille, nauttien pihan perältä tulevasta syysleimujen tuoksusta.
----------
On ensimmäinen kansainvälinen tyttöjen päivä, ja mummo vahtii lapsenlapsia Saukonpuistossa. Pikku Aarni, ei vielä kahtakaan, juoksee kumisaappaissaan pienen kuralätäkön poikki, aina uudestaan ja uudestaan. Katsoo ihastuneena, kun vesi roiskuu. Jos oikein kunnolla hypähtää, saa veden loiskumaan korkeammalle. Paria vuotta vanhempi Joonas juoksee tyttöjä takaa ja pelottelee näitä mörkönä.
Mummoa naurattaa. Pojat siinä harjoittavat tulevia taitojaan. Roiskimista ja saalistusta tarvitaan monessa hommassa. Joskus on tarpeen pelotellakin, jos asiat eivät muuten näytä luistavan.
Tuuli ja Eela ovat kiivenneet puihin. Eela keikuttaa pajunoksaa. "Tää avaruusraketti on just nousemassa". Tuuli pitää koulua toisen puun oksalla. Koululaiset vastaavat kysymyksiin ja tekevät tehtäviä, kunnes opettaja paukauttaa kirjansa kiinni ja ilmoittaa: "välitunti". Sitten hän siirtyy keksijäksi laboratorioon. "Tällä olis semmonen salatekniikka millä ratkastas kaikki maailman jutut." Salatekniikka edellyttää salakielellä puhumista. Tytöt pajattavat sujuvasti kieltä, jonka intonaatio vaihtelee ranskalaisesta kiinalaiseen, ja jossa konsonantteja on kuin puolankielessä.
"Tää laittas nyt huulipunaa", Eela sanoo, ja kiipeää alas oksalta, pajukon keskellä olevaan buduaariin. Tuulikin tulee. Tytöt punaavat huolellisesti huulensa ja laittavat ripsiväriä. Tukat kammataan.
Tytöt ovat valmiita valloittamaan maailman.
lauantai 13. lokakuuta 2012
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Kasvihuoneen salasana
Mummo unohti salasanan eikä pystynyt kirjoittamaan blogia. Yritti vaihtaa salasanan toiseen, mutta Blogspot johdatti hänet vain "Nuotiston vieressä" -blogiin, jonka hän jo kauan sitten oli kuopannut. Mummo turhautui pahasti. Yritti uudelleen. Sen seurauksena hänet toivotettiin iloisesti Bloggeriin: "Et kirjoita vielä ainoatakaan blogia. Tervetuloa aloittamaan."
Nyt saa riittää, mummo ajatteli. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä salasanoja. Niitä piti näpytellä nykyään ihan kaikkialla. Kirjastossakin, jos halusi välttyä jonotukselta ja olla vaivaamatta virkailijaa. Onko missään elämää ilman salasanoja?
Mummo jätti kaiken sikseen ja lähti kasvihuoneelle. Ovella ei kysytty koodia tai salasanaa. Edes avainta ei tarvittu. Sisällä näytti aika surulliselta. Viikkokausien sade oli alkanut mädättää tomaatinvarsia ja auringon puute oli pysäyttänyt chilien ja tomaattien kypsymisen.
- Anteeksi kauheasti, hän sanoi chilipurkeille, joiden lehdet ja mädäntyneet hedelmät roikkuivat ruskeina pystyyn kuivuneissa varsissa. Ne hän kiikutti tunkiolle. Vielä hengissä olevista hän poisti kellastuneet lehdet ja asetteli kottikärryyn, viedäkseen ne taloonsa, olohuoneen pöydälle kypsymään.
Hän oli tyytyväinen, että oli kesällä lykännyt osan chileistä tyttärensä mukaan, ikkunalaudalla kasvatettavaksi. Oli käynyt ilmi, että mummon 1,5 vuotias lapsenlapsi rakasti raakaa chiliä. Hänen haukatessaan kokonaista hedelmää, ja äidin huomauttaessa, että "varo vähän, se voi olla kauhean tulista", lapsi vain nyökkäsi ja vastasi omalla kielellään: "tui tui". Söi sitten siemenetkin, vedet silmissä, mutta ilme muikeana. Nauroi päälle.
Mummo poimi kypsyneet tomaatit, ja lattialle pudonneet raakileet. Niitäkin voisi vielä sisällä kypsyttää. Alkoi sitten raivata ruskeaksi kuivuneita tomaatinvarsia. Miten olikin saattanut jättää ystävänsä tuollaiseen alennustilaan. Samoin kuin pystyyn kuivuneet kurkunvarret, jotka hän alkukesästä oli huolella sitonut kattoparruun sinisellä lahjapakettinarulla.
Basilikoille ja timjameille sai sanoa hyvästit. Rakuuna ja rosmariini sen sijaan näyttivät erehtyneen kalenterista. Olivatko ne jonkinlaisia yrttimaaailman havupuita, jotka säilyttivät olomuotonsa samalla kun kaverit vieressä pudottivat lehtensä aloittaakseen puolen vuoden kuluttua taas kaiken alusta?
Mummolla oli kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Juuri kun hän oli jäkättämässä ylähyllyn pelargionioille, että "ette sitten vaivautuneet edes kukkimaan", hän muisti salasanan.
Ja meni ja kirjoitti blogin.
Nyt saa riittää, mummo ajatteli. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä salasanoja. Niitä piti näpytellä nykyään ihan kaikkialla. Kirjastossakin, jos halusi välttyä jonotukselta ja olla vaivaamatta virkailijaa. Onko missään elämää ilman salasanoja?
Mummo jätti kaiken sikseen ja lähti kasvihuoneelle. Ovella ei kysytty koodia tai salasanaa. Edes avainta ei tarvittu. Sisällä näytti aika surulliselta. Viikkokausien sade oli alkanut mädättää tomaatinvarsia ja auringon puute oli pysäyttänyt chilien ja tomaattien kypsymisen.
- Anteeksi kauheasti, hän sanoi chilipurkeille, joiden lehdet ja mädäntyneet hedelmät roikkuivat ruskeina pystyyn kuivuneissa varsissa. Ne hän kiikutti tunkiolle. Vielä hengissä olevista hän poisti kellastuneet lehdet ja asetteli kottikärryyn, viedäkseen ne taloonsa, olohuoneen pöydälle kypsymään.
Hän oli tyytyväinen, että oli kesällä lykännyt osan chileistä tyttärensä mukaan, ikkunalaudalla kasvatettavaksi. Oli käynyt ilmi, että mummon 1,5 vuotias lapsenlapsi rakasti raakaa chiliä. Hänen haukatessaan kokonaista hedelmää, ja äidin huomauttaessa, että "varo vähän, se voi olla kauhean tulista", lapsi vain nyökkäsi ja vastasi omalla kielellään: "tui tui". Söi sitten siemenetkin, vedet silmissä, mutta ilme muikeana. Nauroi päälle.
Mummo poimi kypsyneet tomaatit, ja lattialle pudonneet raakileet. Niitäkin voisi vielä sisällä kypsyttää. Alkoi sitten raivata ruskeaksi kuivuneita tomaatinvarsia. Miten olikin saattanut jättää ystävänsä tuollaiseen alennustilaan. Samoin kuin pystyyn kuivuneet kurkunvarret, jotka hän alkukesästä oli huolella sitonut kattoparruun sinisellä lahjapakettinarulla.
Basilikoille ja timjameille sai sanoa hyvästit. Rakuuna ja rosmariini sen sijaan näyttivät erehtyneen kalenterista. Olivatko ne jonkinlaisia yrttimaaailman havupuita, jotka säilyttivät olomuotonsa samalla kun kaverit vieressä pudottivat lehtensä aloittaakseen puolen vuoden kuluttua taas kaiken alusta?
Mummolla oli kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Juuri kun hän oli jäkättämässä ylähyllyn pelargionioille, että "ette sitten vaivautuneet edes kukkimaan", hän muisti salasanan.
Ja meni ja kirjoitti blogin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)