Menestyksestä

Kiinalainen nainen tuli salsakoululle. Hän ilmoittautui kaikille tunneille. Oliko hän tanssinut ennen, tiedusteltiin. Ei, ei koskaan mitään. Koko kulttuuri oli hänelle täysin vieras, mutta se kiinnosti häntä ja hänellä oli palava halu oppia. Häntä evästettiin ystävällisesti käymään ensin alkeiskurssit, minkä jälkeen hän voisi jatkaa vaativammilla tasoilla.

    Ensimmäisillä tunneillaan hän koikkelehti oudosti ja näytti menevän aina eri suuntaan muiden kanssa. Se ei häirinnyt häntä, vaan hän tuli eturiviin koikkelehtimaan, jotta näkisi paremmin opettajan liikkeet. Kun hän alkoi oppia vähän, hän siirtyi muutaman kuukauden jälkeen jatkokurssille, oppiakseen lisää ja saadakseen kovempia haasteita, samalla kun monet meistä kävivät kolmatta vuotta alkeissa. Halusimme varmistella osaamistamme, jotta jonakin päivänä kehtaisimme yrittää askellusta edistyneempien joukossa, siellä takarivissä, ja mahdollisimman huomaamattomasti.

     Puolessa vuodessa kiinattaremme näytti oppineen sen, mitä monet meistä vuosien aikana.

                                                                                                                                                                  

    En voinut olla vertaamatta hänen asennettaan meihin suomalaisiin. Oliko Pekka Himanen oikeassa siinä, että häpeä estää suomalaisia menestymästä? Olemmeko turhaan noloja itsemme esiin tuomisessa, ja onko meille vaikeaa näyttää osaamattomuutta jopa silloin, kun ei vielä kuuluisikaan osata? Totuushan oli, että kiinalainen ystävämme, kuten me muutkin, maksoi siitä että sai tulla tunnille liikehtimään oudosti ja tekemään virheitä. Kaikesta näki, että hän halusi oppia tanssimaan itseään varten, ei näyttääkseen osaamista muille.

Olin eilen Ismo Alangon konsertissa. Hänessä ihailen samaa mitä kiinattaressamme: pelottomuutta tehdä sitä mitä itse haluaa, ja täydellistä piittaamattomuutta siitä, sopiiko johonkin kaavaan, ajan henkeen tai muiden odotuksiin. Kuinka helppoa yleisönkin on heittäytyä laulamaan mukana sitä vihdoin ja viimein kuultua ”Taiteilijaelämää”, kun näkee taiteilijan itsensä nauttivan. 

    Uskonkin että Itselle tekeminen, röyhkeästi ja häpeämättömästi, on tie menestykseen. Jos vielä menestyksen tavoittelemisen sijasta etusijalla on vain tekeminen, ja siitä nauttii kuin lapsi leikkiessään, voi syntyä suuria ja kestäviä juttuja. 

    Siihen kai se suomalainen peliteollisuuskin perustuu.

Hiekkalaatikkosaarnaajat

Kevään ensimmäinen aurinkopäivä. Tuuli ja Aarni touhuavat hiekkalaatikolla. Kokovaaleanpunaisiin pukeutunut, noin kolmevuotias tyttö ohjeistaa Aarnia siitä miten hiekkaa on kaivettava. Tytöllä on huivi päässään ja aurinkolasit tiukasti niskaan viritettyinä. Aarni vilkaisee tyttöä ja jatkaa kaivamista omalla tavallaan.

    Seuraan puolella silmällä lasten leikkiä, tsekkaillen hajamielisesti facebook-tapahtumia kännykästä, kun tietoisuuteeni tunkeutuu määrätietoinen ääni, jokin katkeamaton saarna tai esitelmä, jota en voi olla kuulematta. Toinen nuori äiti luettelee toiselle perheen sääntöjä. Niitä on ihan joka lähtöön. Yhdet koskevat ruokailua, yhdet koiran hoitoa ja yhdet aikatauluja. Aviomiestä varten on ihan omat säännöt.

    No hyvä, ei kai valistus mummollekaan pahaa tee, ajattelen, ja höristän korviani. Sitä paitsi nuoret ovat nykyään niin fiksuja, että niitä on syytäkin kuunnella. Kuulen miten toimitaan, kun lapsi saa hampaita ja missä järjestyksessä soseita pitää antaa. Bataatilla on aloitettava. Sitten perunaa ja porkkanaa. Perunamuusiin vain puikulaperunoita. - Niin, niitä puikuloitahan meidänkin soseessa käytetään, hätäilee siihen toinen äiti.

    Sitten seuraa keittiöteknologinen vuodatus aiheista, jotka lasten ruokintaa koskien kuulostavat oudohkoilta. Kuten "sitä varten pitää aina olla jääpaloja pakasteessa". Ei kai nille cocktaileja juoteta?

    Saarnaajaäidin lapsi heittää hiekkaa Aarnin päälle ja vie tältä ämpärin. Äiti korostaa aikataulujen merkitystä, ja kuulen, että "juuri kvartaaliajattelu on siinä tosi tärkeää".  Kvartaalin esteenä kuuluu olevan vain aviomies, joka vuorotyönsä vuoksi toistamiseen kieltäytyy puoli viiden yhteiseltä aterialta ja alkaa sitten lähempänä seitsemää laitella ruokaa itselleen. Miksi sille ei jätetä ruokaa jääkaappiin, ajattelen tyhmänä.
Koirankin kanssa on parasta noudattaa minuuttiaikataulua, nainen todistelee. Mutta mies ei ole koira, vänkään mielessäni, ei varsinkaan vuorotyössä käyvä.

    - Miksi täti puhuu noin, Aarni kysyy, ja alkaa täyttää pupun muotoista muottia hiekalla. Kokovaaleanpunainen kaataa pupun hiekkoineen ja lyö Aarnia lapiolla päähän, samalla kun tytön äiti on juuri tulemassa nukkumissääntöihin.

    Äkkiä tyttö kiiruhtaa ämpäreineen puistikon toisella laidalla olevan penkkiryhmän luo ja asettaa ämpärin pöydälle. - Voi että, se on niin luova lapsi, äiti henkäisee. Kohta se huutaa mut sinne syömään.
- Tahdotko, että äiti tulee syömään? Tyttö pudistaa tiukasti päätään, mutta äiti menee silti.

    Tuuli ja Aarni jatkavat hiekkakakkutehtaalla. Minä mietin sääntöjä. Tai enemmänkin sitä, ettei sellaisia juurikaan tainnut olla. Uni ja nälkä tulivat kun tulivat. Syötiin kun nälätti, mentiin nukkumaan kun väsytti. Leikit ja muu touhu seurasivat toisiaan, anarkistisena kaaoksena iloisessa muumitalossa, niin kuin elämä, ja jokainen päivä oli erilainen. Sopeuduttiin ja joustettiin, kukin parhaansa mukaan. Aina välillä tuli jollekin jostakin itku.

Olen aina ollut huono saarnojen suhteen, sillä en mielestäni ole oppinut niistä mitään, eikä niissä juurikaan esitetä uusia asioita. Sama nytkin. Saarnat eivät ole minua varten.

Back to basics

Luulen, että jonakin päivänä saan kyllikseni. Suljen TV:n ja nettisivustot. Lopetan kaikkien lehtien lukemisen. On rasittavaa vanhalle ihmiselle seurata tätä jokapäiväisten hötkyilyjen sarjaa.

    Yhtenä päivänä on kiljuttava kuorossa erotetun opettajan puolesta, toisena hohotettava jollekin Himaselle, josta muuten ei välitettäisi hyttysen puolikkaan vertaa, jos nyt edes on kuultukaan. Joka päivä on vaadittava oikeutta. Eläimille, homoille, maahan tai maasta muuttaville, väärin kritisoiduille tai ei ollenkaan kritisoiduille taiteilijoille, parhaansa yrittävälle/tunaroivalle hallitukselle, paremmin tietävälle/tyhmän tietämättömälle oppositiolle. On julistettava mitä arkkipiispa sanoi, vai sanoiko sittenkin toisin. Puoli tuntia riittää nettimanipulaattorille takinkääntöön.

    On jaettava se sadaskin pilapiirros Putinista tai Kim Jong-unista ja se kymmenes kuva Kataisesta Thacherin peruukki päässä. Entä sitten ne kaikki videonpätkät laulavista koirista, hauskasti rötköttävistä kissoista, määkivistä vuohista tai Hitleristä suuttumassa? Se eläintarha melskaa mummon pään sekaisin.

    Mitä jos ei enää muistakaan mitä joskus halusi nähdä tai kuulla? Tai ajatella itse?

    On mentävä perusasioiden äärelle. Sellaisten, joihin ikäihminenkin ehtii mukaan. Niin kuin vaikka puutarhanhoito. Ne kaikki komeasti varttuneet tomaatintaimet, chilit, paprikat, kesäkukat ja yrtit, joita pitkin kevättä olen kylvänyt ruukkuihin ja joita vastapainoksi muulle hulinalle hoidan ja vaalin aina myöhäisimpään sadonkorjuuseen saakka. Viimeiset tomaatit olen joskus poiminut vähän ennen joulua, ja ensimmäiset siemenet istuttanut tammi-helmikuussa. Verkkaista. Sitkeää. Hidasta ja hiljaista puuhaa.

    Kari Uusikylä sanoi juuri varmaan jotakin viisasta kasvatuksesta telkkarissa. Sanokoon. Siirrän tomaatintaimet ruukkuihin ja annan niiden puhua.

    - Uskothan minuun, vaikka olen kituliaampi kuin nuo muut kaverit. Jos vain annat mahdollisuuden, näytän parhaani.ja tuotan lopulta kaikkein kauneimman sadon. Jos hoidat ja vaalit niin kuin muitakin. Annat sopivasti lämpöä, valoa, kosteutta ja ravinteita.

Tai

   - Varteni on vielä hento ja tarvitsee tukea. Älä määrittele minua sen perusteella. Kun hedelmien aika tulee, minä jämäköidyn kantamaan maailman suurimman sadon.

Tai

    - Terälehteni putosi ja näytän vähän rujolta. Odota vähän aikaa, niin korjaan tilanteen ja olen kuin muutkin. Näet ihmeen.

Ei ole sattumaa, että antiikin viisaat istuivat oliivipuun alla. Itse taistelen puutarhanhoidolla mediasaastetta ja tehokkuusyhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Se on ihana ja ihmiselle sopiva taistelu.

Taivaallista

Pari päivää sitten olin Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa. Ohjelma oli takuuvarmaa perussettiä ja solistina ihana Camilla Nylund, mutta varsinainen hämmästyksen aiheeni oli, että konsertin kapellimestariksi oli kausiohjelman mukaan kiinnitetty KOMEETTA.

    Minulla ei ollut kokemuksia komeetoista. Wikipedian mukaan ne olivat pienehköjä aurinkokunnan kappaleita, koostuivat pääasiassa jäästä ja muistuttivat asteroideja. Niiden pyrstö saattoi olla miljoonien kilometrien mittainen.

    Tove Janssonin varhaisessa kertomuksessa Muumipeikko ja pyrstötähti perhe pakenee luolaan, sillä komeetta on iskeytymässä maahan. Muumipeikon syntymäpäivätkin on vietettävä luolassa. Komeetta menee täpärästi ohi, ja pahin mitä tapahtuu on se, että joku istuu syntymäpäiväkakun päälle.

    Nyt on siis komeetta kuitenkin iskeytynyt Musiikkitaloon ja singahtaisi kohta lavalle. Paikkani on paras mahdollinen tilanteen tarkkailemiseen, sillä istun lavan reunassa, suoraan vastapäätä ratkaisevaa ovea. Orkesteri istuu valmiiksi viritettynä paikoillaan, tilanteeseen nähden levollisin ilmein.

    Lopulta ovi aukeaa ja lavalle astelee keskikokoinen, keskivärinen, tavalliseen frakkiin pukeutunut mies. Ei pyrstöä! Vähäeleisesti hän kohottaa kätensä ja Debussyn Kevät alkaa hiljaa soida.

    Komeetta on saksalaissyntyinen Frank Beermann. Sattumoisin, samana päivänä, johtaa komeetta myös Turussa. Hänen nimensä on Santtu-Matias Rouvali. Tahdon tietää mistä näitä komeettoja tulee ja otan Googlen käyttöön. Kapellimestarikomeetta näyttää yleisimmin olevan nimeltään Gustavo Dudamel. Aika usein Rouvali, joskus Joshua Weilerstein tai Ville Matvejeff. ”…komeettakapellimestari Santtu-Matias Rouvali johtaa pikkuelefanttien balettimusiikiksi kirjoitetun Stravinskin Cirkus Polkan.” Vau!

    En tyydy tähän, vaan tahdon tietää mitä muita komeettoja liitetään orkesteriin. Pianosolisteja löydän useita: Jevgeni Sudbin, Denis Matsujev, Henri Sigfridsson. Viulistien joukossa on myös kaksi naista, Vilde Frang ja Viviane Hagner.

    Onko Camilla Nylund komeetta? Ei. Ainoa laulajakomeetta on nimeltään Jesse Kaikuranta.

    Sellistikomeettoja on vain yksi, Jiang Wang. Mutta siihen komeetat loppuvatkin. Ei yhtä ainutta trumpetistikomeettaa, harpisti- tai basistikomeettaa. Sama koskee muita taivaankappaleita, sillä useimmat ”tähdetkin” ovat kapellimestareita, pianisteja tai viulisteja.

   Entä orkesterimaailman muut toimijat. Onko nuotistonhoitajakomeettoja tai tähtijärjestäjiä? Höpsistä. Eihän sellaisia voi edes olla.

    Mutta ihan taatusti on jossakin kapellimestarimaailman mustia aukkoja.

Brahmsiako vain?

Eilisessä konsertissa istui vieressäni vaihto-opiskelijalta näyttävä amerikkaa puhuva nuorimies. Orkesterin jo astellessa lavalle hän soitti kännykällään ja sopi treffejä kaverin kanssa myöhemmälle illalle. Päätti puhelun vasta, kun konserttimestarin aloitti virityksen. "There´s a concert beginning now."

    Alkuteoksen, Hindemithin Sinfonisten metamorfoosien jälkeen vierustoverini poistui yhdessä naisystävänsä kanssa. Kuinka kummallista tulla konserttiin vain Hindemithiä kuulemaan, ajattelin. Mutta pariskunta tulikin yllättäen väliajan jälkeen takaisin paikoilleen, kuulematta Laura Mikkolan solisteeraamaa Tüürin pianokonserttoa.

    Konsertin päätyttyä Brahmsin ensimmäiseen sinfoniaan en loppuaplodien aikana mitenkään malttanut olla kysymättä miksi eivät halunneet kuulla konserttoa.

    "You mean the contemporary piece?"
    "Yes, the piano concerto by Erkki-Sven Tüür.
    "I don´t like contemporary music."

      Kysyin tunsiko hän teoksen. Ei. Oliko milloinkaan kuullut Tüürin musiikkia. Ei ollut.

     "It was pure magig. You missed a lot."

    Sitten hän kertoi tulleensa konserttiin oikeastaan vain kuullakseen Brahmsia, sillä Brahmsista hän piti. Kysyin oliko hän tullut ajatelleeksi, että konsertti oli taiteellinen kokonaisuus, jonka joku oli sommitellut juuri sellaiseksi, laatinut sille dramaturgian puheenvuoroineen ja kontrasteineen. Ja että teokset valottaisivat kiinnostavalla tavalla toisiaan. Että yhden teoksen kuuntelematta jättäminen oli kuin leikkaisi taulusta tai näytelmästä kolmanneksen pois.

    Ei ollut ajatellut. Myönsi sitten, että "after you describing it like that, I now regret that I did´nt. Ehkä sitten ensi kerralla, totesimme, hymyillen toisillemme. Nuori ystäväni ei ollut pahoittanut mieltään.

    Minä sen sijaan olin pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka - niin ihanaa kuin Brahms onkin - avartavat elämysmaailmaansa vain yksiä ja samoja säveltäjiä kuuntelemalla. Vaikka ei olisi pitänytkään pianokonsertosta, hän kenties olisi kuullut Brahmsinsa uudessa valossa ja uusin korvin.
Sitä paitsi, kotona hänellä tuskin olisi ollut tilaisuutta kuulla Erkki-Sven Tüüriä, toisin kuin Tampereella.

  

   

Homman nimi on tyhmyys

Blogista on toistaiseksi olemassa vain otsikko. Se tarjoutui ihan itse, sen jälkeen kun olin käynyt muutamalla keskustelupalstalla. Halusin ottaa selvää mitä niiden ihmisten päässä liikkuu.

    Yritän jatkaa kirjoittamista, vaikka aihe onkin vastenmielinen. Katsotaan mitä tulee.

    Joitakin aikoja sitten mukiloitiin Joensuun torilla työkyvyttömyyskuntoon eräs ystäväni, hieno muusikko ja säveltäjä. Hän ei halunnut nostaa asiaa facebookia edemmäksi julkisuuteen, vaan poti katkennutta solisluutaan ja muita vammojaan hiljaisuudessa. Teki vain ilmoituksen poliisille, hyökkäyksestä joka oletettavasti oli rasistinen, sillä mitään ei viety. Ystäväni on mitä sopuisin ihminen, joka ei edes unissaan tulisi provosoineeksi ketään. Ainoa mikä hänet erottaa Joensuun katujen keskimääräisestä kulkijasta, on erityisen valoisa hymy ja lievästi eksoottinen ulkonäkö.

    Toissailtana hakattiin Tampereen Hämeenkadulla mies, yhdeksänhenkisen kaveriporukan kannustaessa pahoinpitelijää: "Hakkaa se neekeri, lyö sitä päähän." Vierestä katsonut ravintolan portsari ei korvaansa lotkauttanut. Paiskasi sen sijaan myöhemmin kättä miehen kanssa, joka kerskaili maksaneensa "neekerin hakkaamisesta" yhdelle kaverilleen.

    Eilen puukotettiin järjestyksenvalvojaa kirjan "Äärioikeisto Suomessa" julkistamistilaisuudessa Jyväskylässä. Aiheeseen liittyvä demonstraatio, jota kukaan ei taatusti olisi kaivannut paikalle.

    Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Mikä heidät tässä sopuisassa, sodistakin selvinneessä maassa on johtanut toimimaan väkivaltaisen ääliön tavoin? Ovatko he oppineet mitään peruskoulussa tai kotonaan? Entä ovatko koskaan käyneet Tukholmaa tai Tallinnaa kauempana?

    Ainoa konsti saada lisätietoa oli käydä heidän keskustelufoorumeillaan. Silmiä avaava trippi. 

    Siellä oltiin yhtenä miehenä nimittelemässä ja kuvailemassa ihmisten ulkoisia ominaisuuksia kuin ne tyhmimmät lapset muinoin tarhan takapihalla. "Sillä ovikelloa soittaneella äijällä oli ällöttävät turvonneet huulet ja valkoset silmät vaan pyöri päässä, ja muutenkin se näytti ihan siltä lakupötkön kaverilta..." Kysymättä mitä äijällä oli asiaa oli ovi paiskattu nenän edestä kiinni, ettei tarvitsisi olla ällötyksen kanssa tekemisissä, tai että vältyttäisiin oletetulta väkivaltaiselta hyökkäykseltä, todennäköisesti raiskaukselta.

    Useat keskustelijat olivat vaatimassa maahanmuuttajia tilille näiden tekemistä viharikoksista. Sillä vihaahan se oli "kantaväestöä" kohtaan, kun rasistisista hyökkäyksistä ja uhkailuista mentiin valittamaan. Ja jos sitten jotakin oli kohdistunutkin tummaihoisia kohtaan, olivat he sen itse provosoineet.

    Puheenvuoroissa hellittiin ajatusta, että maassa on peruskansalaisia uhkaava väkivaltainen antifasistien joukko, jota vastaan on puolustauduttava. Sellaisesta oli kyse myös Jyväskylän kirjanjulkistajien tapauksessa. Sen lisäksi, että kirjan tekijät ja heidän kaverinsa näyttivät tyypeiltä, jotka ensi tilassa pitäisi muiluttaa jonnekin Siperiaan. Hippejä ja rastatukkia. Varmaan homoja.

    Päättelin, että keskustelijat olivat jääneet ymmärryksessään 7-vuotiaan asteelle. Siihen vaiheeseen missä "noi" on pahoja tai tyhmiä ja itse ollaan niin tietävinään.

    Pitäisikö niille perustaa jokin koulu, jossa kerrottaisiin ihan perusasiat politiikasta, historiasta, taloudesta, uskonnoista, maantieteestä ja muusta? Yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia unohtamatta. Jokainen ääliörikoksen tehnyt velvoitettaisiin pariksi vuodeksi tähän kouluun. Vuoden välein tehtäisiin seurantakokeita siitä miten ovat kansalaisena olemisen perusasiat sisäistäneet. Ja tämän kaiken saisivat maksaa itse, sen lisäksi että heidän järjestönsä pakotettaisiin toimimaan sponsoreina.

    Näen jo silmissäni koulun katolla komeilevat neonkirjaimet: STUPID PEOPLE´S REHAB SCHOOL, sponsored by MC Mongols.

Kirjat joita luemme

Muutama vuosi sitten maailmassa näytti olevan vain yksi kirjailija. Kaikilla lentokentillä, kaikilla turistikohteiden allas-alueilla, kaikissa busseissa ja junissa luettiin Stieg Larssonia. En ollut kuullut  koko kirjailijasta, mutta tämä globaaliksi räjähtänyt ilmiö alkoi sen verran askarruttaa, että tartuin lopulta Millenium-trilogian ensimmäiseen osaan. Ja sitten toiseen. Ja heti perään kolmanteen. Oliko se suurta kirjallisuutta? Tuskin, mutta hitto vie, se vei mennessään.

    Kun nyt olen viettänyt kaksi viikkoa teneriffalaisen uima-altaan äärellä, olen salaa seurannut mitä ihmiset lukevat. Ruotsalaisilla näyttää olevan edelleen Mankellinsa ja Jan Guillounsa, norjalaisilla Nesbönsä ja Knausgårdinsa. Dekkareita dekkareiden perään. Aasialaisen näköinen nuori nainen lukee "Game of Thronesia". Venäläisistä ei tiedä, sillä heillä kaikilla on lukulaitteet.

    Normaalitilanteessa olisin tänä aikana lukenut kymmenkunta kirjaa, tai vähintään puolen tusinaa. Nyt oli tyydyttävä kolmeen, sillä Hilary Mantelin järkälemäisen "Susipalatsin" parissa kului enemmän kuin viikko. Kaksi muuta lukemaani olivat Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" ja Juha Itkosen "Hetken hohtava valo".

    Kaikki kolme kirjaa olivat omalla tavallaan  täydellisiä, vaikkakin ihan erilaisia lukukokemuksia. Eniten tunteita herätti "Nälkävuosi", tarinallaan, rumankauniilla visuaalisuudellaan ja sillä mikä jäi vain aavistukseksi rivien väliin. Sanonnan pienuudesta syntyvällä voimalla. Kirjan rakenne oli täydellisen kaunis, sen loppu henkeäsalpaava.

    Jos esikoiskirjailija Ollikainen olikin uusi tuttavuus, olen Juha Itkoselta lukenut lähes kaiken. On kirjailijoita, jotka eivät petä koskaan. Tietää lukevansa tarinaa, jossa nukkumaan mennessäkin miettii mitä Liisalle mahtaa tapahtua. Uskaltaako hän repäistä itsensä irti Eskon vaikutuspiiristä? Itsenäistyykö Esa koskaan? Löytääkö Miia itsensä? Me tunnemme nämä ihmiset. He ovat sukulaisiamme ja naapureitamme. Me olemme he.

    Susipalatsi sitten.Parhaat asiat elämässä taitavat olla niitä työläimpiä. Juttuja, jossa ei kaiken aikaa ole kartalla, ja jotka välillä ottavat pannuun. Kuka helvetissä oli tämäkin jo kymmenes Thomas tai Anne? Kuka kenenkäkin äpärälapsen serkku? Ollaanko nyt Towerissa vai viralta pannun kardinaalin kartanossa? Kunnes luovuttaa ja antaa vain lauseiden tulla kuin elämän. Vyöryttää eteensä tarinaa niin kuin Thames tulvii tai niin kuin pilvenriekaleet kiitävät taivaalla ja rankkasade piiskaa ikkunaa, jonka takana Henrik VIII:n vihitty tai vihkimätön vaimo juuri synnyttää Englannille perillistä, josta joko tulee tai ei tule hallitsijaa. Kaikki tapahtuu mystisessä, vuosisatojen takaisessa hämärässä, jossa toisiaan seuraavat kohtaukset ovat soihtujen valaisemia pilkahduksia, yhtä epämääräisiä ja yhtä tarkkoja. Tämän kaiken ohessa voi tuntea sen minkä päähenkilö Thomas Cromwell tuntee, ajatella hänen ajatuksensa. Olla hän. Sillä paras kirjahan on sellainen, jota kokee lukiessaan ikään kuin itse kirjoittavansa. Niin kuin hienoin sävellys on se minkä itse voisit luulla säveltäneesi.

    Katson ihmisiä aurinkotuoleissaan, tässä arjen toimista riisutussa keinoelämässä, johon monet meistä himoitsevat keskellä kylmintä talvea, rentoutumaan, miettimään palmun alla elämäänsä, syömään muiden laittamaa ruokaa, juomaan halpaa viiniä ja olutta, mutta ennen kaikkea lukemaan rauhassa kirjojaan. Osa meistä on osallistunut supertimmissä kunnossa olevan ruotsalaisnaisen vesijumppaan ja palannut sitten kirjansa pariin.Toinen ei sulje pois toista.

    Niin kuin aina joulukirjatulvan ja myyntilukujen äimistyttämänä, suren hieman klassikoiden kohtaloa. Katoavatko ne joskus kaupoista kokonaan, kun joka vuosi tulee toinen toistaan parempia kirjoja, niinkin pienellä kielialueella kuin suomi.

    Panen hetkeksi toivoni nuoreen venäläisnaiseen, joka eilen oli yhtaikaa kanssani kuntosalilla. Kuvittelen, että hänen lukulaitteessaan on Tsehovin "Aro". Novelli joka ihmeellisellä tavalla näyttäisi sopivan kaikkiin aikohin ja paikkoihin.
   
    Kun nainen panee äänet päälle laitteeseen, tajuan että hän pelaa nettipeliä, kenties yhdessä Moskovaan jääneiden kavereidensa kanssa.Illalla näen telkkarista, kun botoxilla turvotettu Putin ja muuten vain turvonnut Depardieu halaavat sydämellisesti toisiaan. Yllättääkö mikään enää?