Tyhjäksi jätetty tuoli

Ensimmäisen rivin reunapaikka on merkitty varattu-lapulla. Sen selkänojalla on tyyny, edessä jakkara jalkoja varten.  Bergmanin oma paikka on mestarin kuolemasta lähtien jätetty tyhjäksi tässä viisitoistapaikkaisessa elokuvateatterissa, missä hän perheineen ja ystävineen istui katsomassa elokuvia päivittäin, aina kolmesta kuuteen, kuutena päivänä viikossa toukokuusta lokakuuhun. (Hämärästi aavistan, että sillä kurinalaisuudella on jotakin tekemistä nerouden ja tuotteliaisuuden kanssa, mutta en ole varma.) Elokuvat vaihtelivat mustavalkoklassikoista nuorimpien kollegojen töihin, mutta aina heinäkuun neljäntenätoista, isännän syntymäpäivänä, katsottiin hänen lempielokuvansa Chaplinin Sirkus.
        Istun takarivillä, vähän pyörryksissä siitä että olen vihdoin täällä. Istuimet täyttyvät vähitellen, ihmisten astuessa vanhaan latoon rakennettuun yksinkertaiseen teatteriin kuin pyhättöön. Seinältä katsovat Anita Greden gobeliiniteoksesta Taikahuilun hahmot, Sarastro ja Yön kuningatar,  joukko peuroja sekä Bergman itse. Graniitinharmaalla taivaalla kelluu hopeinen kuu.

Olen osallistumassa Fårön saarella järjestettävään jokakesäiseen Bergman-viikkoon, josta ennen viime talvea en tiennyt mitään. Olen kiitollinen ystäville, jotka siitä kertoivat. Teatterissa esitetään sarja kymmenen vuotta sitten kuolleen kuvaajan Sven Nykvistin ja Bergmanin yhdessä tekemiä elokuvia. Yhteensä niitä on 24.
         Näen Gycklarnas aftonin (Viettelysten ilta), ensimmäistä kertaa elämässäni. Väitän, että se on maailman hienoin sirkuselokuva. "Mestarillinen" tai "nerokas" olisivat liian banaaleja sitä kuvaamaan.
        Kohtaus, missä sirkuksen vanha valkoinen klovni kantaa alastonta vaimoaan (joka on jollakin tavoin seonnut ja mennyt veteen strippaamaan rannalla ampumaharjoitusta pitäville sotilaille) ylös kallionjyrkännettä, torvisoittokunnan lakattua äkkiä soittamasta, mykistävässä hiljaisuudessa, sotilaiden ja sirkusväen katsoessa vieressä klovnin kaatuilua, kompurointia, nousemista ylös aina uudelleen, kapuamista kivistä rinnettä nainen selässään, piirtyy ikuiseksi kuvaksi siihen sydämen kohtaan missä elokuva-niminen kammio sijaitsee.  
         Riipaisevuudessaan ja kauneudessaan kohtaus vetää vertoja Bachin Sarabandelle sellosarjasta nro 5, jota Bergman toistuvasti käyttää elokuvissaan.

Bergmanin omaelämäkerta Laterna Magica on lumoava, runsas, raastava ja rehellinen. Sen mitä hän kirjoittaa naisystävistään voisi suoraan siirtää kuvaamaan hänen elokuviaan:

        "Olemme yhdessä tanssineet kaikki ajateltavissa olevat kuviot: himoa, hellyyttä, intohimoa, järjettömyyttä, vilpillisyyttä, koomisuutta, kyllästymistä, rakkautta, valheita, iloa, synnytyksiä, salamaniskuja, kuutamoita, huonekaluja, taloustavaroita, mustasukkaisuuskohtauksia, mustasukkaisuuskohtauksia, isoja sänkyjä, kapeita sänkyjä, varsinaisia lutikkapesiä, rajojen ylityksiä, hyväuskoisuutta... ahdistusta, kaihoa, munasoluja, siittiöitä, verenvuotoja, lähtöjä, pikkuhousuja ...unettomia öitä, valkeita öitä, musiikin, aamiaiset, rinnat, huulet, kuvat, käänny kameraa kohti ja katso kättäni, pidän sitä vastavalosuojan oikealla puolella... koruja, kosketuksia, suudelmia, olkapäitä, lanteita, outoja valoja, katuja, kaupunkeja, kilpailijoita...pitkiä kirjeitä, selityksiä, kaikki ne naurut, vanhenemisen, vaivat, silmälasit, kädet, kädet, kädet..."

         Lista on lyhennettynäkin pitkä, järjetön suorastaan. Outoudessaan elämän kaltainen.

Lähes yhtä taiturillisesti kuin Bergman, käyttää Lars von Trier musiikkia elokuvissaan. Antikristus, jonka näen (senkin ensimmäistä kertaa) Bergmancenterin 100-paikkaisessa salissa, alkaa ja päättyy Händelin Rinaldo-oopperan aariaan Lascia ch´io pianga. Händelin säestämään alku- ja loppukohtaukseen kiteytyy elokuvan syvin sanottava. Leffa järkyttää siinä määrin, että seurueemme käyttää loppuillan ruotimalla sen kauheutta ja kauneutta. Viiniäkin kuluu. 

Bergmanveckan on tapahtuma, jossa yleisö ja tähtivieraat pääsevät lähikosketukseen toistensa ja elokuvien kanssa. Yhdessä vaeltelemme rannoilla. Tunnistamme kalliot, joilla Liv Ullman ja Bibi Andersson harppoivat peräkanaa Personassa. Käymme kurkistelemassa Bergman-dokumenteista tutun kodin portilla, tähyilemässä kiviaidan ja kuusikon takaa pilkottavaa harmaata rakennusta, sillä pitemmälle ei pääse.

        Bergmancenterin kirjastossa istuu Willem Dafoe syventyneenä selailemaan jotakin kuvateosta italialaisen vaimonsa kanssa. He näyttävät hartailta. Seuraavan päivän keskustelutilaisuudessa Dafoe hauskuuttaa yleisöä, mutta kertoo myös millaista on olla Lars von Trierin ohjattavana ja miten surullista on, että hän ei koskaan ehtinyt työskennellä Bergmanin kanssa.

Viikon päätteeksi käymme hyvästelemässä mestarin. Hautakivi on vaatimaton, vähän syrjässä Fårön kauniilla kirkkomaalla. Sen päälle on aseteltu pieniä vaaleita kiviä. 

        Laterna Magican loppupuolella Bergman kirjoittaa: "Ikävuosien karttuessa vähenee huvitusten tarve. Olen kiitollinen leppoisista päivistä, joina ei tapahdu mitään, ja öistä, jolloin unettomuus ei ole aivan paha. En väsy huviin, jota elokuvateatterini Fårössä minulle tarjoaa... Tuoli on mukava, huone kodikas, pimenee, ja ensimmäinen värisevä kuva ilmaantuu valkoiselle seinälle. On hiljaista. Projektorin surina kuuluu heikosti, konehuone on eristetty hyvin. Varjot liikkuvat, kääntävät kasvonsa minua kohti, haluavat että minä kiinnitän huomiota niiden kohtaloihin."

Kirjailijoiden matkassa

On se aika vuodesta, kun kumppanin kanssa taas loikoillaan allasalueella kirjoinemme. Miehellä on Anneli Kannon Pyöveli, minulla Laura Lindstedtin Oneiron. Oneiron voitti Finlandian, Pyöveli ei ollut ehdokkaana, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Mutta minkäs voit, kun vain kuusi valitaan, vaikka kymmenkunta yhtä hyvää mutta erilaista olisi tarjolla.

     Luin Pyövelin heti sen ilmestyttyä. Tein sen kanssa matkan 1600-luvun Vaasaan, Venäjälle ja Saksanmaalle, pyövelin, apteekkarin ja tuomarin hommiin, kuin itse olisin ollut todistamassa sitä kaikkea. Opin mitä "teilauksella" alun perin tarkoitettiin, kuinka iilimatoja käsitellään, tai mihin vikaan mennyt pään katkaisu voi pahimmillaan johtaa.

    Pyöveliä oli vaikea laskea käsistään. Voi vain kuvitella sitä taustatyön määrää, minkä ansiosta yksityiskohdat elävät ja toimivat, ja henkilöistä tulee pian kuin tuttuja, joille soisi käyvän mahdollisimman hyvin. Lukuunottamatta niitä paria paskiaista.

     Kuten Pyöveli, Oneironkin vie outoon ulottuvuuteen, joka on todempi kuin ympärillämme oleva. Lisäksi se kertoo asioista, joista meillä ei ole mitään tietoa, eikä niitä siksi voisi olla edes olemassa. Silti kaikki on käsillä, tässä ja nyt, konkreettisista konkreettisimpana. 

     Hiottu lause, valtaisa taustatutkimus ja uuden tiedon tarjoaminen lukijan ällisteltäväksi on yhteistä näille kahdelle, kerronnaltaan ja sisällöltään täysin erilaiselle kirjalle.

Vuosia sitten tein erikoisen matkan Vienan Karjalaan, pienessä, lähinnä Tampereen yliopiston alumneista koostuvassa porukassa. Anneli Kanto oli mukana reissussa, vaikakaan ei ainoana kirjailijana. Matkanjohtajamme Timo Malmi sekä Juha Siro olivat jo alansa monilajisia ja moniäänisiä veteraaneja, kun porukan kuopus Jantso Jokelin vasta haudutteli esikoistaan.

Timo Malmin teoksissa elää Tampereen historia.  http://www.sanasato.net/tuotteet.html?id=97/141

     Kuoppateillä kolisevaa, kaikkiin suuntiin heittelehtivää pikkubussia ajoi mies nimeltä Sergei Lesonen. "Lönruutti ko piilottelj tuossa kuusen alla ja kahtel kylälle päin...", hän kertoili, tehden legendan todeksi ja läsnäolevaksi. Tuolla maagisella hetkellä olimme tarinoinnin, ja koko kirjallisuuden, lähteillä. Sergei Lesosen johdolla teimme myös kunniakäynnin runonlaulajasukuun kuuluneen, Karjalan Päätaloksi kutsutun, Ortjo Stepanovin haudalle Uhtuan Haikolan kylään. Kukkulan laella sijaitseva hautakivi oli pieni, lähes huomaamaton, ja sen juurella kasvoi sinisiä orvokkeja. Kahlasimme metrin korkuiseksi kasvaneessa heinässä. Tihkusateessa epätodellisilta näyttävät harmaat talot taistelivat pystyssä pysyäkseen. 

Juha Siron vastailmestynyt teos on nimeltään Idoli. http://www.juhasiro.fi/idoli.htm

Monilahjakas matkaseurue valokuvasi, sulatteli sisällään lahoavien kylien, siltojen ja jokien koskematonta kauneutta, ja tarinoi iltaisin. Tarinoiden väliin improvisoi Jantso huuliharpullaan muutaman melodianpätkän. Aiheet eivät olleet pieniä. Matkalla takaisin Tampereelle kävi kukin bussin rätisevään mikrofoniin kertomassa käsityksensä siitä onko Jumala olemassa. Tai niin ainakin muistan. Kymmenessä vuodessa muuttuvat ja kultaantuvat kaikki tarinat.

     Parin viikon kuluttua täyttää Jantso kolmekymmentä. Onnittelen häntä siitä, sekä uudesta, yhdessä Mikko Gustafssonin kanssa kirjoitetusta kirjasta Keputabu, miehen omalla mestarillisella musisoinnilla: https://www.youtube.com/watch?v=y8UK0Dml6VY

Jantsolla lienee mielessä jo Matkaopas ei minnekään. http://kauppa.sammakko.com/matkaopaseiminnekaan

Teneriffan aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Suunnittelin kävelylenkkiä rantabulevardille, mutta en millään voi, sillä minun on tartuttava Oneironiin. On pakko saada selville mitä tapahtui Rosa Imaculadan uudelle sydämelle. Sen lisäksi se kirja on, kuten Jantson biisikin, "out of this world".

Kuvista ja kohtaamisista

Mummo pisti itsensä hyllylle. Ajatteli, että on muuta kirjoitettavaa, ja että se muu olisi niin tärkeää, ettei siltä saisi viedä aikaa joutavanpäiväisellä bloggailulla.

    Alkoi sitten kaivata joutavanpäiväisiä, sellaisia ajatuksia, jotka ovat äkkinäisiä ja vähän kuin sinnepäin, niin kuin salsakuvio, jossa muistaa pyörähdyksen ihan väärin, ja pari katsoo kummissaan, mutta anteeksiantavana.

Tässä taas ajatuksia, ilman itsekritiikin häivää:

    Tampere Biennalessa oli perjantaina orkesterikonsertti, joka pani ajattelemaan musiikin ja kuvan suhdetta useammastakin näkökulmasta. Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria Helsingin johdolla Harri Vuoren teoksen Elfenmusik, Jukka Tiensuun vulukonserton Hou, solistinaan Cho-Liang Lin, ja säesti sitten väliajan jälkeen kahta dokumenttielokuvaa, Arvo Ahlroosin Super M – konsertto murhaajalle ja Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Molemmissa nakersivat kaivinkoneet  teollisuusrakennusten seinää, ja jättiläismäiset kuulat moukaroivat niitä. Super M:n musiikki oli Usko Meriläisen, Hanasaari A:n Perttu Haapasen.

    Vuoren teokseen en saanut otetta ennen kuin luin käsiohjelmasta, että se on saanut ideansa 1900-luvun alussa keijukaisia puutarhassa valokuvanneista pikkutytöistä, ja että sen kolmas osa kuvasi perhosen siipeä. ”Sen lopun huumaavan nousun mallina on toiminut aito siipi, jonka jokainen suomu, poimu ja kaarre on saanut tapahtumassa tärkeän musiikillisen vastineensa”, säveltäjä kirjoittaa. Vau. Näin sen siiven. Ja kuulin. Jatkoksi sain visuaalisia kokemuksia myös Tiensuun konsertosta, niin puritaanista ja kaikista assosiaatioista riisuttua kuin se olikin. Toisaalta, kuvilta ei välttynyt itse solistikaan, jonka mielestä (taas käsiohjelmaan viitaten) ”monet värit sekä teräväsärmäiset ja sahalaitaiset rytmit tekevät tästä vastustamattoman teoksen”.

    Ei ole pitkäkään aika siitä, kun musiikki ei saanut esittää muuta kuin itseään. Se ei saanut sisältää ohjelmaa, ei tarinoida tai kuvittaa. Höpö höpö. Me tarvitsemme ne kuvat, tai muistot tai tarinat, sen kokemuksen jossa aistit yhtäkkiä löytävät toisensa, kuuloelämys luo kuvia joka luo sanoja joka luo liikkeitä, ja aika pysähtyy. 

    Dokumenttielokuvat puolestaan saivat koko merkityksensä vasta musiikkinsa kautta. Syntyneitä kokonaistaideteoksia oli hauska verrata, olihan niiden välillä lähes kolme vuosikymmentä. Kuvaustekniikan muutokset näkyivät radikaaleina eroina, mutta kymmenen vuotta sitten kuolleen, neljäkymmentä vuotta vanhemman Usko Meriläisen musiikki ei ollut hitustakaan ”vanhempaa” kuin kollegansa. 

Aamulla satuin katsomaan TV-dokumentin ”Prelude to Fight”. Se kuvasi korealaissyntyisen, Juilliard Schoolissa opiskelevan Soyeon Leen ja amerikkalaisen slummien kasvatin Keisher McLeodin ponnisteluja unelmiaan kohti. Toinen halusi konserttipianistiksi maailman suurimmille areenoille, toinen naisten nyrkkeilyn USA:n mestariksi.

    Ohjaaja oli keksinyt käyttää Leen soittamaa Lisztin rapsodiaa McLeodin mestaruusottelun taustalla. Syntyi hämmästyttävä, ajatuksia ja tunteita herättävä kokonaisuus, ja ihan uudenlainen esteettinen elämys. Kahden nuoren naisen kautta maailmat kohtasivat, niin kuin kohtasivat kaksi kaukana toisistaan olevaa lajia. Mutta kummalla heistä oli perhosen siivet, kummalla teräväsärmäiset ja sahalaitaiset?

Menestyksestä

Kiinalainen nainen tuli salsakoululle. Hän ilmoittautui kaikille tunneille. Oliko hän tanssinut ennen, tiedusteltiin. Ei, ei koskaan mitään. Koko kulttuuri oli hänelle täysin vieras, mutta se kiinnosti häntä ja hänellä oli palava halu oppia. Häntä evästettiin ystävällisesti käymään ensin alkeiskurssit, minkä jälkeen hän voisi jatkaa vaativammilla tasoilla.

    Ensimmäisillä tunneillaan hän koikkelehti oudosti ja näytti menevän aina eri suuntaan muiden kanssa. Se ei häirinnyt häntä, vaan hän tuli eturiviin koikkelehtimaan, jotta näkisi paremmin opettajan liikkeet. Kun hän alkoi oppia vähän, hän siirtyi muutaman kuukauden jälkeen jatkokurssille, oppiakseen lisää ja saadakseen kovempia haasteita, samalla kun monet meistä kävivät kolmatta vuotta alkeissa. Halusimme varmistella osaamistamme, jotta jonakin päivänä kehtaisimme yrittää askellusta edistyneempien joukossa, siellä takarivissä, ja mahdollisimman huomaamattomasti.

     Puolessa vuodessa kiinattaremme näytti oppineen sen, mitä monet meistä vuosien aikana.

                                                                                                                                                                  

    En voinut olla vertaamatta hänen asennettaan meihin suomalaisiin. Oliko Pekka Himanen oikeassa siinä, että häpeä estää suomalaisia menestymästä? Olemmeko turhaan noloja itsemme esiin tuomisessa, ja onko meille vaikeaa näyttää osaamattomuutta jopa silloin, kun ei vielä kuuluisikaan osata? Totuushan oli, että kiinalainen ystävämme, kuten me muutkin, maksoi siitä että sai tulla tunnille liikehtimään oudosti ja tekemään virheitä. Kaikesta näki, että hän halusi oppia tanssimaan itseään varten, ei näyttääkseen osaamista muille.

Olin eilen Ismo Alangon konsertissa. Hänessä ihailen samaa mitä kiinattaressamme: pelottomuutta tehdä sitä mitä itse haluaa, ja täydellistä piittaamattomuutta siitä, sopiiko johonkin kaavaan, ajan henkeen tai muiden odotuksiin. Kuinka helppoa yleisönkin on heittäytyä laulamaan mukana sitä vihdoin ja viimein kuultua ”Taiteilijaelämää”, kun näkee taiteilijan itsensä nauttivan. 

    Uskonkin että Itselle tekeminen, röyhkeästi ja häpeämättömästi, on tie menestykseen. Jos vielä menestyksen tavoittelemisen sijasta etusijalla on vain tekeminen, ja siitä nauttii kuin lapsi leikkiessään, voi syntyä suuria ja kestäviä juttuja. 

    Siihen kai se suomalainen peliteollisuuskin perustuu.