Roskaamisesta

Mummo käräytti miehet rysän päältä. Juuri sillä hetkellä kun olivat purkamassa rojua remonttifirman pakettiautosta mummon roskiksen viereen. Vanha sähköhella oli jo ehditty asettaa könöttämään nätisti siellä jo ennestään lojuvien kirjahyllyn, särkyneen peilin ja maalipurkkien seuraksi.

    - Älkää nyt ihmeessä! Nuo tavarat on ihan helppo viedä Koukkujärven kaatopaikalle. Tästä niitä ei kukaan vie minnekään. Tuo kirjahyllykin on lojunut siinä jo vuoden.

    Miehet katsovat hölmistyneinä, kärräävät hellansa takaisin ja kaasuttavat pois. Sääli että menivät vauhdilla. Olisi ollut mukava jutella vähän ja kenties ymmärtää minkälaisessa mielenhäiriössä ihminen alkaa levitellä tavaroitaan toisten nurkkiin. Kuuluuko heidän maailmaansa ylipäätään toisia ihmisiä? Sellaisia joilla voisi olla ajatuksia tai suorastaan vaatimuksia ympäristön ja roskaamisen suhteen. Vai onko heiltä vain luisunut elämänhallinta käsistä, joidenkin hirvittävien fyysispsyykissosiaalisten katastrofien seurauksena. Onko heidät juuri sanottu irti Nokian Renkailta? Ja roinan levittely ympäristöön puhdasta epätoivon ilmausta? 

Mummo tapaisi mielellään myös sen tyypin, joka kuutisen kesää sitten kippasi kokonaisen sohvakaluston lenkkipolkumme varteen. Nakkasi yli kaiteen, kuusikkoiseen rinteeseen, missä ylösalaisin oleva sohva ja pari tuolia lojuvat kesästä ja talvesta toiseen, sienestäjien ja koiranpissittäjien kummasteltavina. Ettei sitten tullut mieleen asettaa niitä nätisti sille aurinkoiselle pikku aukiolle, jossa väsynyt eläkeläinen sienikoreineen olisi hetken voinut lepuuttaa jalkojaan. Olisi ollut edes vähän idealismia mukana siinä nakkaamisessa, mummo ajattelee. Niin kuin muuallakin otetaan julkisia tiloja aatteellisesti haltuun, katuja sun muita.

    Pari sanaa olisi mummolla vaihdettavana myös niiden kanssa, jotka aina viikonloppuisin viskaavat tyhjät oluttölkkinsä, pitsalaatikkonsa, hampurilaisten kääreenä olleet paperit ja lopulta tupakantumppinsa siihen Haavistontien kaarteeseen, josta Melonäyrääntie alkaa.

    Mikä näitä kaikkia vaivaa? Ja miksi Tampereen keskustakin on sunnuntaiaamuisin nuorison jäljiltä kuin brasilialaisen slummialueen takapiha?

Meillä on liikaa tavaraa. Liikaa pakkausmuovia ja muuta käärettä. Liikaa tölkkejä, pulloja ja sähköhelloja. Mummo miettii konsteja tavaran vähentämiseksi. Mitä jos uusi sohva tai hella myytäisiin vain sille joka kirjallisesti sitoutuisi joko kierrättämään tai hävittämään edellisen?

    Ainakin voisi palata siihen puolen vuosisadan takaiseen käytäntöön, jossa kuka tahansa aikuinen sai pitää puhuttelun lapselle, joka oli heittänyt karkkipaperin maahan. Niinkuin eläimet antavat opetuksen pennuille, jotka tekevät tyhmyyksiä ja asettavat itsensä tai lauman vaaratilanteeseen. Onhan se ihmiskuntaa globaalisti uhkaava vaaratilanne, että olemme hukkumassa jätteisiin.

     Mummo ei usko, että on paluuta menneeseen, aikaan, jolloin Raittilan kaupasta ostettiin irtomaitoa kahden litran tonkkaan ja leipiä oli kahta lajia, vaalea ja tumma. Mutta jotakin on tehtävä tälle runsaudelle, sekä asenteille, ennen kuin se  runsaus riistäytyy käsistä ja tuhoaa meidät.