Hukassa

Kun myöhään illalla tulen kotiin, näen usein vanhan naisen polkupyörineen Porin rataa ylittävän sillan kohdalla. Mitä myöhäisempää on, sitä todennäköisemmin hän on siellä.

    Pyörän tangossa on muutamia muovikasseja, ja nainen on pukeutunut toppatakkiin ja villahuiviin, oli kesä tai talvi. Hän taluttaa pyörää hitaasti edestakaisin ja näyttää siltä kuin etsisi jotakin, ellei sitten vain seiso sillalla, tähyillen Siuroon suuntaan vieviä ratakiskoja. Kun hän hetkeksi nostaa päänsä, voi nähdä hyvin kurttuiset, harmaat kasvot ja syvällä olevat silmät, jotka katsovat jonnekin kaukaisuuteen.

    Kuka hän on, ja mitä hän tekee täällä? Onko hän parisuhteessa sillan kanssa niin kuin se nainen, joka meni naimisiin Eiffel-tornin kanssa? Vai onko hän vain yksinäinen sielu, jonka asemilta kaikki junat ovat lähteneet. Ehkä hän onkin aave, polkupyörämummojen oma Lentävä Hollantilainen, jonka on määrä jumalten määräyksestä taluttaa pyörää ikuisesti, jonkin elämässä tehdyn kohtalokkaan virheen takia. Voisinhan koska tahansa pysäyttää auton ja kysyä häneltä. En vain ole rohjennut, peläten häiritseväni jotakin salaista rituaalia.

Jokin päivä sitten löysimme lastenlasten kanssa Saukonpuiston liukumäen vierestä naisten talvikengät. Hyvät kotimaiset kengät, mustaa nahkaa, matalavartiset ja tukevakorkoiset. Eivät kovin vanhat, mutta kävelty niillä oli.
    - Onko ne sun kengät, Tuuli kysyy.
    - Ei tietenkään, mullahan on omat jalassa. Paljon kuluneemmat kuin noi. Ja likasemmat.
    - No kenen ne sitten on?
    - Siinäpä se. Se meidän pitää keksiä.

    Pohdimme vaihtoehtoja. Onko tällä paikalla sattunut jokin episodi, josta vain kengät ovat jääneet jäljelle? Miten liukumäki liittyy siihen? Onko joku nainen tai mummo juuri tässä halunnut muuttaa elämänsä suuntaa vaihtamalla kengät toisiin? Lenkkareihin, joilla voisi kipaista jonnekin missä kukaan ei enää komentelisi tai horisisi turhanpäiväisiä? Tai vaihtanut kertalaakista mustat tätikengät ihaniin Minna Parikan korkkareihin, tullakseen oman elämänsä bileprinsessaksi?

    Koska puistossa ei tänään ole kavereita, hyppäämme mielikuvistusleikkiin ja alamme keksiä kenkien omistajalle elämää. Ehkä hänet löytäisikin jostain lähistöltä, jos oikein etsisi. Tuuli päättää, että naisen nimi on Reetta. Hän on keski-ikäinen ja -kokoinen, ja pukeutuu harmaaseen. Huivi tosin saattaa olla raidallinen.

    Lapset kiipeävät pajuun, Tuuli melkein ylimmälle oksalle ja Aarni vähän alemmalle. Tähyilevät silmä kovana joka suuntaan. Yhdessä huudamme Reettaa kovalla äänellä, kunnes on pakko todeta, että Reetta ei halua tulla. Onneksi meidän on tullut nälkä. Lähdemme syömään ja päiväunille.

Seuraavana päivänä huomaan Saukonpuiston polulla jotenkin erikoisesti liikkuvan, 80-90 -vuotiaan naisen. Tullessani lähemmäksi havaitsen, että hänellä on aamutossut jalassaan. Katseesta näkee, että hän on pahasti hukassa itseltään. Kun ohitamme toisemme, hän mutisee jotakin ja heristää keppiään.

    Olinko ollut vähällä paljastaa hänen salaisuutensa? Oliko hän Reetta? 

    .

Peukun paikka

Teemme Tuulin ja Aarnin kanssa lähtöä puistoon. Ei kiirettä. Aikaahan meillä on. Lapset vapaita kuin taivaan linnut, ja minä eläkkeellä. Eteisen lattia on täynnä haalareita, pipoja, kintaita, kaulureita, talvisaappaita. Marraskuun alusta on jouduttu siirtymään monimutkaisempaan varusteluun, vaikka luntakaan ei ole vielä kunnolla maassa.

    Kiitän stoalaisen rauhallista mielenlaatuani, kun kymmenettä kertaa yritän sovittaa Aarnin peukkua siihen kohtaan missä sen kintaassa tulisi olla. Näytän mallia. Pane muut sormet suoraan ja pidä peukku niistä erillään. Aarni laittaa sormet oikein ja yritämme uudelleen, mutta taas on kolme sormea peukun kohdalla tai kaikki nyrkissä jossakin kohtaa kinnasta. Eihän siitä mitään tule. Ei sellaisella kintaalla voi nostaa keppiä maasta tai tarttua kaiteeseen, kun kiipeää liukumäen rappuja ylös.

    Toinen kinnas onnistuu vihdoin, ja alan pakertaa toisen kanssa. Kysyn Tuulilta saako äiti ja isi aina Aarnin kintaat puettua. "Joo, saa ne aina." Mielessäni epäilen vähän.

    Superpukija Tuuli on saanut kaiken päälleen hankalia vetoketjuja myöten. Sanoo sitten yllättäen, tuskastuneella äänellä: "Mää luavutan."
    "Luavutat mitä?"
    "Nää kengät"

     Jätän peukkusouvin hetkeksi ja autan Tuulin jo vähän pieniksi käyneet talvikengät jalkaan. Sen jälkeen istahdan eteisen lattialle hysteerisesti nauramaan. Tuuli katsoo kummissaan. Mitä huvittavaa on kengissä, jotka eivät suostu jalkaan?

    Kun meillä kaikilla lopulta on päällä, aloitamme siirtymisen kohti pohjakerrosta. Tuuli juoksee edellä ja jää odottamaan meitä. Aarnin jalat, jotka tavallisesti askeltavat hitaasti mutta varmasti, ovat tänä aamuna makaronia. Aikojen kuluttua olemme tuuletusparvekkeen kohdalla, matkan puolessa välissä. Aarni haluaa jäädä ihailemaan siinä aina perjantaisin roikkuvia, alakerran iäkkäälle rouvalle kuuluvia mattoja. "Matto", hän toistaa moneen kertaan. Ihmettelee kai miksi niitä tuolla lailla roikotetaan, eikä pidetä lattialla.

    Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olemme puistossa. 

Jos en nyt olisi lastenhoitajaa leikkivä eläkemummo, vaan lapsia päiväkotiin kiidättävä virkaäiti, voisi matkamme sujua ihan toisin. Ei minulla aina ollut tätä kärsivällisyyttä. Muistan yhdenkin aamun, jolloin mitkään sukkahousut eivät kelvanneet viisivuotiaalle, vaikka oltiin jo myöhässä ja kaksi muuta lasta odottivat pakattuina autossa. Otin alusvaatteissaan sätkivän lapsen kainaloon, nakkasin takapenkille ja heitin sukkahousut ja muut vaatekerrat perään. Valitse siitä! Koska mittari oli pakkasen puolella, sai neitonen vaatteet päälleen hämmästyttävällä nopeudella. Sitten vain pikkupysäys turvavyön kiinnittämistä varten ja matkaan. Kokouksesta en tainnut myöhästyä minuuttia enempää.

    Talvivarusteiden kanssa hikoillessa tulee joskus mieleen, miten helpolla lasten pukemisessa päästään lämpimissä maissa. Kun aurinko aina paistaa, eikä lehti puusta varise koskaan. En silti vaihtaisi pois talvea. Lumen ihmettä juuri puhumaan opettelevalle, lumiukkoja ja liukumäkien riemua pikkuväelle, luistelukenttiä ja hiihtolatuja vähän isommille.

    Jos Talvi olisi facebook-kaverini, peukuttaisin sitä varmasti.

Laula meille, Sofi

Olen kiertänyt Messukeskusta jalkani uuviksiin ja plärännyt uutuuskirjoja silmäni näännyksiin. Seison kuohuviinilasi kädessäni käytävien kulmaan rakennetussa pystiksessä ja seuraan liikennettä ympärillä. Kuohari on sitä tavallista, 4,90 maksanutta puolikuivaa. Kalliit laadut ovat ovat rakennuksen toisella puolella, ruoka- ja viinimessuilla, jossa kaltaisteni, kirjakasseja raahaavien, vähän väsähtäneiden eläkeläisten osuus on olematon.

    Monitoimittaja Jussi Lähde tallustelee ohi salkku kädessään ja kamera muhkeahkon vatsan päällä heiluen. Tarkistan rintanenäliinan ja kravatin. Siinä ovat. Juuri oikealla tavalla aseteltuina ja sävy sävyyn soinnutettuina. Häntä vastaan käveleee laihanlaiha mies munkinkaavussa, ja hetken kuluttua pari päivää sitten TV:ssä näkemäni kireästi hymyilevä nainen, jonka nimi liittyi jotenkin siivoukseen.Yli-Harja tai sinne päin.

    Viereisen sermin takaa astuvat korokkeelta alas jalat, mustissa viidentoista sentin korkokengissa. Sitten näkyy kapea harmaa hame, joka osoittautuu osaksi jakkupuku-salkku-kärpässilmälasi -yhdistelmää. Yläosa päättyy violetin ja mustankirjavaan rastapöheikköön. Silmät lasien takana näyttävät viileän tutkivilta.

    Kuvaajien saattelemana Sofi Oksanen harppoo seuraavalle estradille. Hän on tänään jo ehtinyt kertoa uudesta kirjastaan, osallistua paneeliin sekä haastatella muita kirjailijoita. Sofina olemisen työkenttä näytää loputtomalta, eikä rock-tähtimäinen suosio näytä laantumisen merkkejä. Vain Jeesuksesta kirjoittaneella elokuvaohjaajalla on isompi yleisö. Tai ainakin näyttää siltä, sillä tuolit hänen näyttämönsä edessä on asetettu laajimmalle alueelle. Mies puhuu Jeesuksesta kuin kaveristaan, samaan tapaan kuin bussikuski-opas vuosia sitten tekemälläni Vienan Karjalan reissulla. "Lönruutti ko istu tuon kuusen alla ja tiiraili sieltä kylän suuntaan..."

Ajattelen, että Sofi Oksanen on kirjallisuuden Karita Mattila. Nainen, jota puhutellaan etunimeltä. Karita sitä. Sofi tätä. Luulemme tuntevamme heidät julkisuuden  perusteella kuin kaverimme. Todellisuudessa emme tiedä heistä paljonkaan, sillä haastatteluissa he puhuvat vain työstään. Emme saa tietää heidän rakkaushuolistaan emmekä pahimmista peloistaan. Näemme vain ylivertaisen huolitellun, viileän itsetietoisen hahmon, jossa hämmentävästi yhdistyy nöyryys sen edessä mitä he tekevät. Ja he tekevät paljon. Enemmän ja taidokkaammin kuin kukaan meistä omassa työssämme. Ilman että selittelisivät meille mitään.

    Heillä on varaa olla selittelemättä. Varaa valita tilaisuudet joihin osallistuvat, varaa käytää agenttia tai hoitaa asiansa itse, varaa vaihtaa kustantajaa, tai perustaa oma kustantamo, jos siltä tuntuu.

    Karita ja Sofi ovat tähtiä. Kirkkaita brändejä ja myyttisiä hahmoja, joiden kautta suodatamme omia tunteitamme. Se heille, ja meille, suotakoon.

Päätän sittenkin käydä tsekkaamassa sen gourmet-puolen ja nauttia vaikka lasillisen laadukasta punaviiniä. Because you are worth it.