Hukassa

Kun myöhään illalla tulen kotiin, näen usein vanhan naisen polkupyörineen Porin rataa ylittävän sillan kohdalla. Mitä myöhäisempää on, sitä todennäköisemmin hän on siellä.

    Pyörän tangossa on muutamia muovikasseja, ja nainen on pukeutunut toppatakkiin ja villahuiviin, oli kesä tai talvi. Hän taluttaa pyörää hitaasti edestakaisin ja näyttää siltä kuin etsisi jotakin, ellei sitten vain seiso sillalla, tähyillen Siuroon suuntaan vieviä ratakiskoja. Kun hän hetkeksi nostaa päänsä, voi nähdä hyvin kurttuiset, harmaat kasvot ja syvällä olevat silmät, jotka katsovat jonnekin kaukaisuuteen.

    Kuka hän on, ja mitä hän tekee täällä? Onko hän parisuhteessa sillan kanssa niin kuin se nainen, joka meni naimisiin Eiffel-tornin kanssa? Vai onko hän vain yksinäinen sielu, jonka asemilta kaikki junat ovat lähteneet. Ehkä hän onkin aave, polkupyörämummojen oma Lentävä Hollantilainen, jonka on määrä jumalten määräyksestä taluttaa pyörää ikuisesti, jonkin elämässä tehdyn kohtalokkaan virheen takia. Voisinhan koska tahansa pysäyttää auton ja kysyä häneltä. En vain ole rohjennut, peläten häiritseväni jotakin salaista rituaalia.

Jokin päivä sitten löysimme lastenlasten kanssa Saukonpuiston liukumäen vierestä naisten talvikengät. Hyvät kotimaiset kengät, mustaa nahkaa, matalavartiset ja tukevakorkoiset. Eivät kovin vanhat, mutta kävelty niillä oli.
    - Onko ne sun kengät, Tuuli kysyy.
    - Ei tietenkään, mullahan on omat jalassa. Paljon kuluneemmat kuin noi. Ja likasemmat.
    - No kenen ne sitten on?
    - Siinäpä se. Se meidän pitää keksiä.

    Pohdimme vaihtoehtoja. Onko tällä paikalla sattunut jokin episodi, josta vain kengät ovat jääneet jäljelle? Miten liukumäki liittyy siihen? Onko joku nainen tai mummo juuri tässä halunnut muuttaa elämänsä suuntaa vaihtamalla kengät toisiin? Lenkkareihin, joilla voisi kipaista jonnekin missä kukaan ei enää komentelisi tai horisisi turhanpäiväisiä? Tai vaihtanut kertalaakista mustat tätikengät ihaniin Minna Parikan korkkareihin, tullakseen oman elämänsä bileprinsessaksi?

    Koska puistossa ei tänään ole kavereita, hyppäämme mielikuvistusleikkiin ja alamme keksiä kenkien omistajalle elämää. Ehkä hänet löytäisikin jostain lähistöltä, jos oikein etsisi. Tuuli päättää, että naisen nimi on Reetta. Hän on keski-ikäinen ja -kokoinen, ja pukeutuu harmaaseen. Huivi tosin saattaa olla raidallinen.

    Lapset kiipeävät pajuun, Tuuli melkein ylimmälle oksalle ja Aarni vähän alemmalle. Tähyilevät silmä kovana joka suuntaan. Yhdessä huudamme Reettaa kovalla äänellä, kunnes on pakko todeta, että Reetta ei halua tulla. Onneksi meidän on tullut nälkä. Lähdemme syömään ja päiväunille.

Seuraavana päivänä huomaan Saukonpuiston polulla jotenkin erikoisesti liikkuvan, 80-90 -vuotiaan naisen. Tullessani lähemmäksi havaitsen, että hänellä on aamutossut jalassaan. Katseesta näkee, että hän on pahasti hukassa itseltään. Kun ohitamme toisemme, hän mutisee jotakin ja heristää keppiään.

    Olinko ollut vähällä paljastaa hänen salaisuutensa? Oliko hän Reetta? 

    .