Teemme Tuulin ja Aarnin kanssa lähtöä puistoon. Ei kiirettä. Aikaahan meillä on. Lapset vapaita kuin taivaan linnut, ja minä eläkkeellä. Eteisen lattia on täynnä haalareita, pipoja, kintaita, kaulureita, talvisaappaita. Marraskuun alusta on jouduttu siirtymään monimutkaisempaan varusteluun, vaikka luntakaan ei ole vielä kunnolla maassa.
Kiitän stoalaisen rauhallista mielenlaatuani, kun kymmenettä kertaa yritän sovittaa Aarnin peukkua siihen kohtaan missä sen kintaassa tulisi olla. Näytän mallia. Pane muut sormet suoraan ja pidä peukku niistä erillään. Aarni laittaa sormet oikein ja yritämme uudelleen, mutta taas on kolme sormea peukun kohdalla tai kaikki nyrkissä jossakin kohtaa kinnasta. Eihän siitä mitään tule. Ei sellaisella kintaalla voi nostaa keppiä maasta tai tarttua kaiteeseen, kun kiipeää liukumäen rappuja ylös.
Toinen kinnas onnistuu vihdoin, ja alan pakertaa toisen kanssa. Kysyn Tuulilta saako äiti ja isi aina Aarnin kintaat puettua. "Joo, saa ne aina." Mielessäni epäilen vähän.
Superpukija Tuuli on saanut kaiken päälleen hankalia vetoketjuja myöten. Sanoo sitten yllättäen, tuskastuneella äänellä: "Mää luavutan."
"Luavutat mitä?"
"Nää kengät"
Jätän peukkusouvin hetkeksi ja autan Tuulin jo vähän pieniksi käyneet talvikengät jalkaan. Sen jälkeen istahdan eteisen lattialle hysteerisesti nauramaan. Tuuli katsoo kummissaan. Mitä huvittavaa on kengissä, jotka eivät suostu jalkaan?
Kun meillä kaikilla lopulta on päällä, aloitamme siirtymisen kohti pohjakerrosta. Tuuli juoksee edellä ja jää odottamaan meitä. Aarnin jalat, jotka tavallisesti askeltavat hitaasti mutta varmasti, ovat tänä aamuna makaronia. Aikojen kuluttua olemme tuuletusparvekkeen kohdalla, matkan puolessa välissä. Aarni haluaa jäädä ihailemaan siinä aina perjantaisin roikkuvia, alakerran iäkkäälle rouvalle kuuluvia mattoja. "Matto", hän toistaa moneen kertaan. Ihmettelee kai miksi niitä tuolla lailla roikotetaan, eikä pidetä lattialla.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olemme puistossa.
Jos en nyt olisi lastenhoitajaa leikkivä eläkemummo, vaan lapsia päiväkotiin kiidättävä virkaäiti, voisi matkamme sujua ihan toisin. Ei minulla aina ollut tätä kärsivällisyyttä. Muistan yhdenkin aamun, jolloin mitkään sukkahousut eivät kelvanneet viisivuotiaalle, vaikka oltiin jo myöhässä ja kaksi muuta lasta odottivat pakattuina autossa. Otin alusvaatteissaan sätkivän lapsen kainaloon, nakkasin takapenkille ja heitin sukkahousut ja muut vaatekerrat perään. Valitse siitä! Koska mittari oli pakkasen puolella, sai neitonen vaatteet päälleen hämmästyttävällä nopeudella. Sitten vain pikkupysäys turvavyön kiinnittämistä varten ja matkaan. Kokouksesta en tainnut myöhästyä minuuttia enempää.
Talvivarusteiden kanssa hikoillessa tulee joskus mieleen, miten helpolla lasten pukemisessa päästään lämpimissä maissa. Kun aurinko aina paistaa, eikä lehti puusta varise koskaan. En silti vaihtaisi pois talvea. Lumen ihmettä juuri puhumaan opettelevalle, lumiukkoja ja liukumäkien riemua pikkuväelle, luistelukenttiä ja hiihtolatuja vähän isommille.
Jos Talvi olisi facebook-kaverini, peukuttaisin sitä varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti