Mummo siipeilee

Olin kerran vähällä vaihtaa poikani mattoon. Poika oli vilkkaansorttinen, ja olin jo hetken harkinnut, kun marokkolaisen hotellin nurkalla päivystävä kauppias toistamiseen huikkasi tarjouksensa. Matto oli kaunis ja sen värit olisivat sopineet täydellisesti olohuoneeseeni. Toisaalta. Pojasta oli minulle hyötyä, ja hauskakin hän oli.

    Hyödyksi hän oli mm. silloin, kun basaariretken jälkeen halusimme mennä lepuuttamaan jalkojamme kahvilaan, joka selvästi oli tarkoitettu vain miehille. Olin ilmaa tarjoilijalle, mutta onneksi hän otti tilauksen pojaltani. Kuusivuotias tilasi kansainvälisesti elehtien ja muutamalla tuntemallaan englannin sanalla meille jasmiiniteet ja munkkirinkilät.

    Seuraavana päivänä kävi ilmi, että pojallani oli ainutlaatuisia taitoja. Olimme ilmoittautuneet jeepillä tehtävälle aavikkosafarille. Autossa oli paikallisen kuskin ja suomalaisen oppaan lisäksi kolme eläkeläisrouvaa sekä me kaksi. Opastyttö oli joko ensimmäistä kertaa asialla tai kokonaan väärällä retkellä, kuitenkin siinä määrin kipsissä, että ei saanut sanaa suustaan. Istui vain kalpeana eteensä tuijottaen, rouvien yrittäessä aina silloin tällöin kysellä Saharan ilmastosta, asutuksesta tai eläimistä. Yhtäkkiä otti kuusivuotias johdon käsiinsä. Hän kertoili shakaaleista, aavikkorotista ja berbereistä. Kuulimme uskomattomia tarinoita ja seikkailuja, joista osa saattoi olla tottakin, mutta suurin osa täyttä lööperiä. Koska jutut olivat niin hulvattomia, ei kukaan enää muistanut lähtötilannetta - ja retkestä tuli ikimuistoinen.
 
    Tuo reissu tuli viikko sitten mieleeni, kun miehen ikään kasvanut Touko-poikani esitteli valokuvakollektiivi 11:n jäseniä ja heidän tekemisiään TR1:n avajaisissa Tampereella. Jutut olivat merkittävästi asiallisempia kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta sävy yhtä hulvaton. Ja taas olin minä, äiti ja mummo, siivellä.

    Katselin paikalla olevan kymmenen nuoren kuvaajan rivistöä. Kansainvälisesti toimivia, rentoja, mutta samalla itsetuntoisia taitajia, joiden kuvat kertoivat huipputason osaamisesta. Avajaispuheen piti syksyn esikoiskirjailija Jantso Jokelin. Ei minkä tahansa puheen, vaan sellaisen joka aidosti herätti kysymyksiä ja ajatuksia kuulijoissa. Myöhemmin illalla luki itsestään aikuisten satusedän löytänyt Jarno Kokkonen Mika Waltarin sadun.

    Kun olin jo luullut, että yhteisöllisyyden aika oli ohi ja luovan nuorison toiminta lähinnä loputonta, yltiöindividualistista burleskiesitystä, olikin edessäni jotakin ihan muuta.

    Kahdenkymmenen vuoden takaisessa jeepissä Saharan autiomaassa olin nähnyt pilkahduksen siitä, minkä he kaikki osaavat. Esiin astumisen ja haltuun ottamisen. Yhdessä tekemisen, ja YHTEISEKSI tekemisen.

Hukassa

Kun myöhään illalla tulen kotiin, näen usein vanhan naisen polkupyörineen Porin rataa ylittävän sillan kohdalla. Mitä myöhäisempää on, sitä todennäköisemmin hän on siellä.

    Pyörän tangossa on muutamia muovikasseja, ja nainen on pukeutunut toppatakkiin ja villahuiviin, oli kesä tai talvi. Hän taluttaa pyörää hitaasti edestakaisin ja näyttää siltä kuin etsisi jotakin, ellei sitten vain seiso sillalla, tähyillen Siuroon suuntaan vieviä ratakiskoja. Kun hän hetkeksi nostaa päänsä, voi nähdä hyvin kurttuiset, harmaat kasvot ja syvällä olevat silmät, jotka katsovat jonnekin kaukaisuuteen.

    Kuka hän on, ja mitä hän tekee täällä? Onko hän parisuhteessa sillan kanssa niin kuin se nainen, joka meni naimisiin Eiffel-tornin kanssa? Vai onko hän vain yksinäinen sielu, jonka asemilta kaikki junat ovat lähteneet. Ehkä hän onkin aave, polkupyörämummojen oma Lentävä Hollantilainen, jonka on määrä jumalten määräyksestä taluttaa pyörää ikuisesti, jonkin elämässä tehdyn kohtalokkaan virheen takia. Voisinhan koska tahansa pysäyttää auton ja kysyä häneltä. En vain ole rohjennut, peläten häiritseväni jotakin salaista rituaalia.

Jokin päivä sitten löysimme lastenlasten kanssa Saukonpuiston liukumäen vierestä naisten talvikengät. Hyvät kotimaiset kengät, mustaa nahkaa, matalavartiset ja tukevakorkoiset. Eivät kovin vanhat, mutta kävelty niillä oli.
    - Onko ne sun kengät, Tuuli kysyy.
    - Ei tietenkään, mullahan on omat jalassa. Paljon kuluneemmat kuin noi. Ja likasemmat.
    - No kenen ne sitten on?
    - Siinäpä se. Se meidän pitää keksiä.

    Pohdimme vaihtoehtoja. Onko tällä paikalla sattunut jokin episodi, josta vain kengät ovat jääneet jäljelle? Miten liukumäki liittyy siihen? Onko joku nainen tai mummo juuri tässä halunnut muuttaa elämänsä suuntaa vaihtamalla kengät toisiin? Lenkkareihin, joilla voisi kipaista jonnekin missä kukaan ei enää komentelisi tai horisisi turhanpäiväisiä? Tai vaihtanut kertalaakista mustat tätikengät ihaniin Minna Parikan korkkareihin, tullakseen oman elämänsä bileprinsessaksi?

    Koska puistossa ei tänään ole kavereita, hyppäämme mielikuvistusleikkiin ja alamme keksiä kenkien omistajalle elämää. Ehkä hänet löytäisikin jostain lähistöltä, jos oikein etsisi. Tuuli päättää, että naisen nimi on Reetta. Hän on keski-ikäinen ja -kokoinen, ja pukeutuu harmaaseen. Huivi tosin saattaa olla raidallinen.

    Lapset kiipeävät pajuun, Tuuli melkein ylimmälle oksalle ja Aarni vähän alemmalle. Tähyilevät silmä kovana joka suuntaan. Yhdessä huudamme Reettaa kovalla äänellä, kunnes on pakko todeta, että Reetta ei halua tulla. Onneksi meidän on tullut nälkä. Lähdemme syömään ja päiväunille.

Seuraavana päivänä huomaan Saukonpuiston polulla jotenkin erikoisesti liikkuvan, 80-90 -vuotiaan naisen. Tullessani lähemmäksi havaitsen, että hänellä on aamutossut jalassaan. Katseesta näkee, että hän on pahasti hukassa itseltään. Kun ohitamme toisemme, hän mutisee jotakin ja heristää keppiään.

    Olinko ollut vähällä paljastaa hänen salaisuutensa? Oliko hän Reetta? 

    .

Peukun paikka

Teemme Tuulin ja Aarnin kanssa lähtöä puistoon. Ei kiirettä. Aikaahan meillä on. Lapset vapaita kuin taivaan linnut, ja minä eläkkeellä. Eteisen lattia on täynnä haalareita, pipoja, kintaita, kaulureita, talvisaappaita. Marraskuun alusta on jouduttu siirtymään monimutkaisempaan varusteluun, vaikka luntakaan ei ole vielä kunnolla maassa.

    Kiitän stoalaisen rauhallista mielenlaatuani, kun kymmenettä kertaa yritän sovittaa Aarnin peukkua siihen kohtaan missä sen kintaassa tulisi olla. Näytän mallia. Pane muut sormet suoraan ja pidä peukku niistä erillään. Aarni laittaa sormet oikein ja yritämme uudelleen, mutta taas on kolme sormea peukun kohdalla tai kaikki nyrkissä jossakin kohtaa kinnasta. Eihän siitä mitään tule. Ei sellaisella kintaalla voi nostaa keppiä maasta tai tarttua kaiteeseen, kun kiipeää liukumäen rappuja ylös.

    Toinen kinnas onnistuu vihdoin, ja alan pakertaa toisen kanssa. Kysyn Tuulilta saako äiti ja isi aina Aarnin kintaat puettua. "Joo, saa ne aina." Mielessäni epäilen vähän.

    Superpukija Tuuli on saanut kaiken päälleen hankalia vetoketjuja myöten. Sanoo sitten yllättäen, tuskastuneella äänellä: "Mää luavutan."
    "Luavutat mitä?"
    "Nää kengät"

     Jätän peukkusouvin hetkeksi ja autan Tuulin jo vähän pieniksi käyneet talvikengät jalkaan. Sen jälkeen istahdan eteisen lattialle hysteerisesti nauramaan. Tuuli katsoo kummissaan. Mitä huvittavaa on kengissä, jotka eivät suostu jalkaan?

    Kun meillä kaikilla lopulta on päällä, aloitamme siirtymisen kohti pohjakerrosta. Tuuli juoksee edellä ja jää odottamaan meitä. Aarnin jalat, jotka tavallisesti askeltavat hitaasti mutta varmasti, ovat tänä aamuna makaronia. Aikojen kuluttua olemme tuuletusparvekkeen kohdalla, matkan puolessa välissä. Aarni haluaa jäädä ihailemaan siinä aina perjantaisin roikkuvia, alakerran iäkkäälle rouvalle kuuluvia mattoja. "Matto", hän toistaa moneen kertaan. Ihmettelee kai miksi niitä tuolla lailla roikotetaan, eikä pidetä lattialla.

    Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen olemme puistossa. 

Jos en nyt olisi lastenhoitajaa leikkivä eläkemummo, vaan lapsia päiväkotiin kiidättävä virkaäiti, voisi matkamme sujua ihan toisin. Ei minulla aina ollut tätä kärsivällisyyttä. Muistan yhdenkin aamun, jolloin mitkään sukkahousut eivät kelvanneet viisivuotiaalle, vaikka oltiin jo myöhässä ja kaksi muuta lasta odottivat pakattuina autossa. Otin alusvaatteissaan sätkivän lapsen kainaloon, nakkasin takapenkille ja heitin sukkahousut ja muut vaatekerrat perään. Valitse siitä! Koska mittari oli pakkasen puolella, sai neitonen vaatteet päälleen hämmästyttävällä nopeudella. Sitten vain pikkupysäys turvavyön kiinnittämistä varten ja matkaan. Kokouksesta en tainnut myöhästyä minuuttia enempää.

    Talvivarusteiden kanssa hikoillessa tulee joskus mieleen, miten helpolla lasten pukemisessa päästään lämpimissä maissa. Kun aurinko aina paistaa, eikä lehti puusta varise koskaan. En silti vaihtaisi pois talvea. Lumen ihmettä juuri puhumaan opettelevalle, lumiukkoja ja liukumäkien riemua pikkuväelle, luistelukenttiä ja hiihtolatuja vähän isommille.

    Jos Talvi olisi facebook-kaverini, peukuttaisin sitä varmasti.

Laula meille, Sofi

Olen kiertänyt Messukeskusta jalkani uuviksiin ja plärännyt uutuuskirjoja silmäni näännyksiin. Seison kuohuviinilasi kädessäni käytävien kulmaan rakennetussa pystiksessä ja seuraan liikennettä ympärillä. Kuohari on sitä tavallista, 4,90 maksanutta puolikuivaa. Kalliit laadut ovat ovat rakennuksen toisella puolella, ruoka- ja viinimessuilla, jossa kaltaisteni, kirjakasseja raahaavien, vähän väsähtäneiden eläkeläisten osuus on olematon.

    Monitoimittaja Jussi Lähde tallustelee ohi salkku kädessään ja kamera muhkeahkon vatsan päällä heiluen. Tarkistan rintanenäliinan ja kravatin. Siinä ovat. Juuri oikealla tavalla aseteltuina ja sävy sävyyn soinnutettuina. Häntä vastaan käveleee laihanlaiha mies munkinkaavussa, ja hetken kuluttua pari päivää sitten TV:ssä näkemäni kireästi hymyilevä nainen, jonka nimi liittyi jotenkin siivoukseen.Yli-Harja tai sinne päin.

    Viereisen sermin takaa astuvat korokkeelta alas jalat, mustissa viidentoista sentin korkokengissa. Sitten näkyy kapea harmaa hame, joka osoittautuu osaksi jakkupuku-salkku-kärpässilmälasi -yhdistelmää. Yläosa päättyy violetin ja mustankirjavaan rastapöheikköön. Silmät lasien takana näyttävät viileän tutkivilta.

    Kuvaajien saattelemana Sofi Oksanen harppoo seuraavalle estradille. Hän on tänään jo ehtinyt kertoa uudesta kirjastaan, osallistua paneeliin sekä haastatella muita kirjailijoita. Sofina olemisen työkenttä näytää loputtomalta, eikä rock-tähtimäinen suosio näytä laantumisen merkkejä. Vain Jeesuksesta kirjoittaneella elokuvaohjaajalla on isompi yleisö. Tai ainakin näyttää siltä, sillä tuolit hänen näyttämönsä edessä on asetettu laajimmalle alueelle. Mies puhuu Jeesuksesta kuin kaveristaan, samaan tapaan kuin bussikuski-opas vuosia sitten tekemälläni Vienan Karjalan reissulla. "Lönruutti ko istu tuon kuusen alla ja tiiraili sieltä kylän suuntaan..."

Ajattelen, että Sofi Oksanen on kirjallisuuden Karita Mattila. Nainen, jota puhutellaan etunimeltä. Karita sitä. Sofi tätä. Luulemme tuntevamme heidät julkisuuden  perusteella kuin kaverimme. Todellisuudessa emme tiedä heistä paljonkaan, sillä haastatteluissa he puhuvat vain työstään. Emme saa tietää heidän rakkaushuolistaan emmekä pahimmista peloistaan. Näemme vain ylivertaisen huolitellun, viileän itsetietoisen hahmon, jossa hämmentävästi yhdistyy nöyryys sen edessä mitä he tekevät. Ja he tekevät paljon. Enemmän ja taidokkaammin kuin kukaan meistä omassa työssämme. Ilman että selittelisivät meille mitään.

    Heillä on varaa olla selittelemättä. Varaa valita tilaisuudet joihin osallistuvat, varaa käytää agenttia tai hoitaa asiansa itse, varaa vaihtaa kustantajaa, tai perustaa oma kustantamo, jos siltä tuntuu.

    Karita ja Sofi ovat tähtiä. Kirkkaita brändejä ja myyttisiä hahmoja, joiden kautta suodatamme omia tunteitamme. Se heille, ja meille, suotakoon.

Päätän sittenkin käydä tsekkaamassa sen gourmet-puolen ja nauttia vaikka lasillisen laadukasta punaviiniä. Because you are worth it.  

Tyttöjä puiden oksilla

Mummon lapsuudenkodin pihassa oli leikkimökki. Sen vieressä koivu, ja koivussa kiipeilyyn kutsuvia matalia, vankkoja oksia.

    Mökissä oli oikeat tapetit, pöytä jakkaroineen ja pikkuinen räsymatto lattialla. Seiniä koristi kaksi kipsikehyksistä, medaljonginmuotoista taulua, joista toinen esitti kissaa, toinen kultakiharaista hymyilevää tyttöä. Muutama astiakin oli, oikeata posliinia.

    Leikkimökissä mummo puuhasi samanikäisen Mervi-serkun kanssa. Ruoanlaittoa varten piti pihalta kerätä voikukanlehtiä kaloiksi, kiviä perunoiksi, multaa ja hiekkaa milloin miksikin. Punaisista viinimarjoista ja sokerista saatiin mössäämällä oikeannäköistä hilloa.

Mervi-serkku sai silloin tällöin omituisen kohtauksen. "Suursiivo", hän ilmoitti. Sitten piti ruveta riehumaan ympäriinsä harjan ja sihvelin kanssa, koputtelemaan, huiskimaan ja ravistelemaan kaikkea mikä irtosi. Koska siivoaminen ei kuulunut mummon lempileikkeihin, hän yleensä sai puhuttua itsensä kotipääskyseksi. Kotipääskynen oli lintu, jonka kuului olla leikkimökin katolla aina kun siivottiin. Koska serkkutyttö ei pitänyt kiipeilystä, järjestely sopi molemmille.

    Mummo, silloin viisivuotias, kiipesi koivua pitkin mökin katolle. Tähyili suurta maailmaa ja fundeerasi asioita. Joskus hän vain sulki silmänsä ja antoi auringon paistaa kasvoille, nauttien pihan perältä tulevasta syysleimujen tuoksusta.

----------

On ensimmäinen kansainvälinen tyttöjen päivä, ja mummo vahtii lapsenlapsia Saukonpuistossa. Pikku Aarni, ei vielä kahtakaan, juoksee kumisaappaissaan pienen kuralätäkön poikki, aina uudestaan ja uudestaan. Katsoo ihastuneena, kun vesi roiskuu. Jos oikein kunnolla hypähtää, saa veden loiskumaan korkeammalle. Paria vuotta vanhempi Joonas juoksee tyttöjä takaa ja pelottelee näitä mörkönä.

    Mummoa naurattaa. Pojat siinä harjoittavat tulevia taitojaan. Roiskimista ja saalistusta tarvitaan monessa hommassa. Joskus on tarpeen pelotellakin, jos asiat eivät muuten näytä luistavan.

    Tuuli ja Eela ovat kiivenneet puihin. Eela keikuttaa pajunoksaa. "Tää avaruusraketti on just nousemassa". Tuuli pitää koulua toisen puun oksalla. Koululaiset vastaavat kysymyksiin ja tekevät tehtäviä, kunnes opettaja paukauttaa kirjansa kiinni ja ilmoittaa: "välitunti". Sitten hän siirtyy keksijäksi laboratorioon. "Tällä olis semmonen salatekniikka millä ratkastas kaikki maailman jutut." Salatekniikka edellyttää salakielellä puhumista. Tytöt pajattavat sujuvasti kieltä, jonka intonaatio vaihtelee ranskalaisesta kiinalaiseen, ja jossa konsonantteja on kuin puolankielessä.

    "Tää laittas nyt huulipunaa", Eela sanoo, ja kiipeää alas oksalta, pajukon keskellä olevaan buduaariin. Tuulikin tulee. Tytöt punaavat huolellisesti huulensa ja laittavat ripsiväriä. Tukat kammataan.

Tytöt ovat valmiita valloittamaan maailman.

    

Kasvihuoneen salasana

Mummo unohti salasanan eikä pystynyt kirjoittamaan blogia. Yritti vaihtaa salasanan toiseen, mutta Blogspot johdatti hänet vain "Nuotiston vieressä" -blogiin, jonka hän jo kauan sitten oli kuopannut. Mummo turhautui pahasti. Yritti uudelleen. Sen seurauksena hänet toivotettiin iloisesti Bloggeriin: "Et kirjoita vielä ainoatakaan blogia. Tervetuloa aloittamaan."

    Nyt saa riittää, mummo ajatteli. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä salasanoja. Niitä piti näpytellä nykyään ihan kaikkialla. Kirjastossakin, jos halusi välttyä jonotukselta ja olla vaivaamatta virkailijaa. Onko missään elämää ilman salasanoja?

    Mummo jätti kaiken sikseen ja lähti kasvihuoneelle. Ovella ei kysytty koodia tai salasanaa. Edes avainta ei tarvittu. Sisällä näytti aika surulliselta. Viikkokausien sade oli alkanut mädättää tomaatinvarsia ja auringon puute oli pysäyttänyt chilien ja tomaattien kypsymisen.

    - Anteeksi kauheasti, hän sanoi chilipurkeille, joiden lehdet ja mädäntyneet hedelmät roikkuivat ruskeina pystyyn kuivuneissa varsissa. Ne hän kiikutti tunkiolle. Vielä hengissä olevista hän poisti kellastuneet lehdet ja asetteli kottikärryyn, viedäkseen ne taloonsa, olohuoneen pöydälle kypsymään.

    Hän oli tyytyväinen, että oli kesällä lykännyt osan chileistä tyttärensä mukaan, ikkunalaudalla kasvatettavaksi. Oli käynyt ilmi, että mummon 1,5 vuotias lapsenlapsi rakasti raakaa chiliä. Hänen haukatessaan kokonaista hedelmää, ja äidin huomauttaessa, että "varo vähän, se voi olla kauhean tulista", lapsi vain nyökkäsi ja vastasi omalla kielellään: "tui tui". Söi sitten siemenetkin, vedet silmissä, mutta ilme muikeana. Nauroi päälle.

    Mummo poimi kypsyneet tomaatit, ja lattialle pudonneet raakileet. Niitäkin voisi vielä sisällä kypsyttää. Alkoi sitten raivata ruskeaksi kuivuneita tomaatinvarsia. Miten olikin saattanut jättää ystävänsä tuollaiseen alennustilaan. Samoin kuin pystyyn kuivuneet kurkunvarret, jotka hän alkukesästä oli huolella sitonut kattoparruun sinisellä lahjapakettinarulla.

    Basilikoille ja timjameille sai sanoa hyvästit. Rakuuna ja rosmariini sen sijaan näyttivät erehtyneen kalenterista. Olivatko ne jonkinlaisia yrttimaaailman havupuita, jotka säilyttivät olomuotonsa samalla kun kaverit vieressä pudottivat lehtensä aloittaakseen puolen vuoden kuluttua taas kaiken alusta?

    Mummolla oli kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Juuri kun hän oli jäkättämässä ylähyllyn pelargionioille, että "ette sitten vaivautuneet edes kukkimaan", hän muisti salasanan.

    Ja meni ja kirjoitti blogin.

Mitä saa pilkata?

Hiekkalaatikoiden luota mummo näkee, kun kasiluokkalaiset kuljettavat viereisellä kentällä palloa keppien välistä. Opettaja joutuu kädestä pitäen viemään muita paljon pienemmän ja kömpelömmän pojan keppirivistön lävitse, toisten nauraessa ja pilkatessa vieressä. Mummon sydäntä kouraisee. Hän haluaisi mennä ottamaan pikkumiehen syliinsä ja sanoa, ettei saa välittää, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Samalla mummo tietää, että se vain lisäisi pilkan kohteena olevan pojan häpeää. 

    Kotona mummo katsoo kutimensa ääreltä telkkaria toisella silmällä. Uutisissa kohkataan jostakin puoli maailmaa suututtaneesta videosta, jonka vuoksi ihmisiä tapetaan, ja USA:n presidentti sanoo sille puolelle maailmalle: "En se minä ollut." Videota ei kuitenkaan näytetä. Näytetään sen sijaan Putinia riippuliitämässä kurkien seassa, hitlereitä suuttumassa milloin mistäkin asiasta ja erivärisiä mannerheimeja kekkaloimassa oudosti. Yhdessä niistä on mummon oma poika lankkia naamassaan. Mummo on ihan pihalla.

    Hän yrittää panna ajatuksiaan järjestykseen pilkan ja rienauksen suhteen. Tulee siihen tulokseen, että valtaa saa ja pitääkin pilkata, mutta pienempiään sen sijaan ei. Avoimeen yhteiskuntaan kuuluu johdon arvostelu ja pilkkaaminenkin. Jos johto siitä nokkiintuu, löytää pian lautakasan edestään.

    Mummo näki kerran koko rautatieaseman seinän peittäneen Breshnevin kuvan muinaisessa Leningradissa. Junamatkustajien kertomien breshnev-vitsien määrä oli suoraan suhteessa kuvan kokoon. Pilkka on aina jossakin. Edes Pohjois-Koreassa sitä ei pystytä kokonaan lakaisemaan maton alle.

Saako kuvia ja mielikuvitusolentoja pilkata? Saako haukkua toisen tarhareppua Spiderman-kuvan vuoksi, jos itsellä on omasta mielestä paljon coolimpi Angry Birds -reppu? Ei kai siitä arestiin joudu, mutta tyhmää se on.

    Mummo muistaa, kun neljännesvuosisata sitten päiväkoti-ikäinen  pillahti itkuun siksi, että auton ovet oli paiskattu kiinni liian nopeasti. "Milli meinas jäädä väliin", ulvoi Aino-tytär. Hänen mukanaan kulkivat kaikkialla mielikuvitusolennot Milli, Alli ja Sokosmarketti, samoin kuin neljännesvuosisataa aiemmin oli rinnallani mökkipoluilla kulkenut Dani-niminen mielikuvitusdobermanni. Sen pilkkaamisen olisin kokenut verisenä loukkauksena. Mitenkään liittymättä tähän on mainittava, että minulla (joka silloin en vielä ollut mummo) oli parikymmentä vuotta sen jälkeen ollut samanniminen poikaystävä. Muusikko, ei dobermanni.

    Mummo tulee siihen tulokseen, että henkilöitä ja instituutioita, jotka ovat saaneet ihmiskunnalle pahaa aikaiseksi, kuuluu pilkata rajusti, ja että vapaassa maailmassa pitää sallia pilkkaaminen, vaikka vain osa yhteisöstä olisi kokenut tulleensa väärinkohdelluksi. Harvoinhan on olemassa kollektiivista totuutta asioiden kulusta.

    Mummo ei kuitenkaan tykkää toisten tunteisiin kohdistuvasta pilkkaamisesta. Siitä ei seuraa kuin isompaa tai pienempää pahaa oloa. Erityisesti mummo kokee myötähäpeää nähdessään kansanedustajan demonstroimassa  itselleen vieraan kulttuurin ääntelyä, josta ei tiedä onko se joikaamista vai minareetista kuultava kutsu. Mutta sellainen esitys kertookin vain ääntelijästä itsestään.

Roskaamisesta

Mummo käräytti miehet rysän päältä. Juuri sillä hetkellä kun olivat purkamassa rojua remonttifirman pakettiautosta mummon roskiksen viereen. Vanha sähköhella oli jo ehditty asettaa könöttämään nätisti siellä jo ennestään lojuvien kirjahyllyn, särkyneen peilin ja maalipurkkien seuraksi.

    - Älkää nyt ihmeessä! Nuo tavarat on ihan helppo viedä Koukkujärven kaatopaikalle. Tästä niitä ei kukaan vie minnekään. Tuo kirjahyllykin on lojunut siinä jo vuoden.

    Miehet katsovat hölmistyneinä, kärräävät hellansa takaisin ja kaasuttavat pois. Sääli että menivät vauhdilla. Olisi ollut mukava jutella vähän ja kenties ymmärtää minkälaisessa mielenhäiriössä ihminen alkaa levitellä tavaroitaan toisten nurkkiin. Kuuluuko heidän maailmaansa ylipäätään toisia ihmisiä? Sellaisia joilla voisi olla ajatuksia tai suorastaan vaatimuksia ympäristön ja roskaamisen suhteen. Vai onko heiltä vain luisunut elämänhallinta käsistä, joidenkin hirvittävien fyysispsyykissosiaalisten katastrofien seurauksena. Onko heidät juuri sanottu irti Nokian Renkailta? Ja roinan levittely ympäristöön puhdasta epätoivon ilmausta? 

Mummo tapaisi mielellään myös sen tyypin, joka kuutisen kesää sitten kippasi kokonaisen sohvakaluston lenkkipolkumme varteen. Nakkasi yli kaiteen, kuusikkoiseen rinteeseen, missä ylösalaisin oleva sohva ja pari tuolia lojuvat kesästä ja talvesta toiseen, sienestäjien ja koiranpissittäjien kummasteltavina. Ettei sitten tullut mieleen asettaa niitä nätisti sille aurinkoiselle pikku aukiolle, jossa väsynyt eläkeläinen sienikoreineen olisi hetken voinut lepuuttaa jalkojaan. Olisi ollut edes vähän idealismia mukana siinä nakkaamisessa, mummo ajattelee. Niin kuin muuallakin otetaan julkisia tiloja aatteellisesti haltuun, katuja sun muita.

    Pari sanaa olisi mummolla vaihdettavana myös niiden kanssa, jotka aina viikonloppuisin viskaavat tyhjät oluttölkkinsä, pitsalaatikkonsa, hampurilaisten kääreenä olleet paperit ja lopulta tupakantumppinsa siihen Haavistontien kaarteeseen, josta Melonäyrääntie alkaa.

    Mikä näitä kaikkia vaivaa? Ja miksi Tampereen keskustakin on sunnuntaiaamuisin nuorison jäljiltä kuin brasilialaisen slummialueen takapiha?

Meillä on liikaa tavaraa. Liikaa pakkausmuovia ja muuta käärettä. Liikaa tölkkejä, pulloja ja sähköhelloja. Mummo miettii konsteja tavaran vähentämiseksi. Mitä jos uusi sohva tai hella myytäisiin vain sille joka kirjallisesti sitoutuisi joko kierrättämään tai hävittämään edellisen?

    Ainakin voisi palata siihen puolen vuosisadan takaiseen käytäntöön, jossa kuka tahansa aikuinen sai pitää puhuttelun lapselle, joka oli heittänyt karkkipaperin maahan. Niinkuin eläimet antavat opetuksen pennuille, jotka tekevät tyhmyyksiä ja asettavat itsensä tai lauman vaaratilanteeseen. Onhan se ihmiskuntaa globaalisti uhkaava vaaratilanne, että olemme hukkumassa jätteisiin.

     Mummo ei usko, että on paluuta menneeseen, aikaan, jolloin Raittilan kaupasta ostettiin irtomaitoa kahden litran tonkkaan ja leipiä oli kahta lajia, vaalea ja tumma. Mutta jotakin on tehtävä tälle runsaudelle, sekä asenteille, ennen kuin se  runsaus riistäytyy käsistä ja tuhoaa meidät.

Taiteilijoita

Tarjoilijalla on hopeanvärinen tiara, jonka ylimmässä sakarassa välkkyy punainen sydän. Tässä ravintolassa saan eteeni kaiken mitä tilaan: simpukkapastaa, tattirisottoa, gratinoituja munakoisoja ja porkkanakakkua.

   Tarjoilu on keskeytettävä hetkeksi, sillä ovimies Aarni on kakannut vaippaan. Vaipanvaihdon jälkeen hän palaa tehtäväänsä. Sen erikoisuutena on liian isojen kenkien esittely ravintolan asiakkaille, aina yhdessä jalassa kerrallaan.

   Ravintola suljetaan yhtäkkiä, sillä henkilökunta päättääkin ryhtyä taiteilijoiksi. Hyvä. Saan hetken aikaa itselleni ja keskityn keittiön pöydälle levitettyyn sanomalehteen. Isosisko piirtää huoneessaan. Toisesta silmäkulmasta seuraan 1,5 vuotiasta, joka näyttää rauhassa piirtelevän paperilleen eteisen lattialla

    Juuri kun yritän ymmärtää Euroopan keskuspankin operaatiota euron pelastamiseksi, kuuluu huuto: "Aarni on piirtänyt lattiaan!" Isosisko yrittää turhaan pyyhkiä kumilla lattialle ilmestynyttä piirrosta. Taideteos on tehty reippain vedoin kuivamustekynällä ja kattaa eteisen lattiasta noin neljänneksen. Ihana vaalea parketti on pilalla, ja minä, vastuuton mummo, olen siihen syyllinen.

    - Missä teillä on siivoustarvikkeet, kiljaisen puolestani. Tuuli avaa oven, jonka takana on pölynimuri. Ei käy tähän. Juoksentelen ympäriinsä, ja löydän jostakin puupinnoille tarkoitettua tolua. Suurella vaivalla saan hangattua kaiken irti.

Kun katastrofi on vältetty ja tilanne ohi, ajattelen aikoja neljännesvuosisadan takaa. En muista, että kukaan lapsista olisi koskaan piirtänyt lattiaan tai muuallekaan. Kunnes muistikuvat alkavat tarkentua. Eikö vain kerrankin käynyt niin, että alakoululaisen tehtävävihko oli pilkutettu käyttökelvottomaksi niin että kouluun lähtijälle tuli itku. Joku juuri kynänkäyton idean oppinut oli sutannut täyteen joka ikisen sivun, riemuissaan siitä, että pelkästään paukuttamalla kynää vihkoon sai niin mahtavaa tulosta aikaiseksi.

    Eräänä päivänä töistä tullessa olivat lapset ovella vastassa. Kädestä pitäen meidät vanhemmat vietiin taidenäyttelyyn. Olohuoneen valkoiselle seinälle oli lattiasta kattoon kiinnitetty piirustuksia. Ihastelimme ja hämmästelimme, vaikka teokset näyttivätkin vähän hätäisesti tehdyiltä.

    Salaisuus selvisi, kun kurkistin yhden piirustuksen alle. Oli heitelty tahmatarramöykkyjä seinään, minkä seurauksena koko seinä oli punaisten limajälkien peitossa. Lasten hämmennykselle ja kekseliäisyydelle ei voinut olla hymyilemättä. Seuraavan viikonlopun käytimme kirjahyllyjen siirtämiseen seinältä toiselle, taidenäyttelyn jälkiä peittämään. Taidettiin käydä lyhyt keskustelu möykkyjen heittelystä noin yleisesti, mutta itse episodista ei koskaan sen jälkeen puhuttu.

Juniorin ollessa viisivuotias kutsui päiväkodin johtaja meidät puhutteluun. Tai siltä ainakin tuntui. Hän halusi tietää oliko perheessä kaikki hyvin, kun poikamme piirustukset olivat niin erikoisia. Täti-ihminen katsoi meitä tutkivasti, ikään kuin punniten, oliko kyse tavanomaisesta pahoinpitelystä vai jostakin pahemmasta, ja näytti muutamia töitä. Tuttua kädenjälkeä, sitä samaa uhmaa, rajuutta ja rajojen rikkomista kuin viisivuotiaan tuottamassa äänimaailmassa, kattilanpaukutuksen säestämissä kiljahduksissa ja karjahduksissa. Niin että mikä tässä nyt oli hätänä? Mummo, silloinen äiti, oli ihan pihalla.

    Olin unohtanut tapauksen kahdeksikymmeneksi vuodeksi, kunnes se yhtäkkiä tuli mieleeni, sen saman taiteilijan valokuvanäyttelyssä. Erityisiä kuvista teki niiden outous ja rajojen rikkominen, kyky nähdä toisin.

Mummona vaadin kaikille maailman lapsille seuraavia asioita.
1) aikaa mielikuvitusleikkeihin
2) paljon paperia ja kyniä
3) kattiloita paukutettavaksi
4) oikeutta esittää tanssi tai sirkustemppu kun tanssituttaa tai tempututtaa
5) vähintään yhden aikuisen ihailemaan tuloksia ja pyytämään: "Tee lisää."

    Ei voi olla liikaa vaadittu.

Lapsi, joka saa ilmaista itseään, ei kiusaa, sotke talojen seiniä tai laita vähemmistöjä halveksivaa tyhmää paitaa päälle. Lapsi joka saa piirtää ja paukuttaa kattiloita, oppii kunnioittamaan itseään ja muita, ja hyväksymään oikeuden olla erilainen.

Mummolla on tahtotila

Mummo katsoo uutisia telkkarista. "Kaikki kannattavat vanhuspalvelulakia", on hallituksen viesti. "Tahtotila on olemassa", vakuuttaa söpön näköinen pääministeri. Puhuvat laitoshoidossa olevien vanhusten hoitajista. Niiden mitoitukseksi on ehdotettu 0,7.

    Mummo on ihan pihalla. Nollapilkkuseitsemänprosenttinen hoitsu. Puuttuuko siltä käsi, jalka vai pää? Funtsittuaan asiaa perinpohjaisesti mummo päätyy siihen, että hoitajalta puuttuu yksi jalka. Oikea tai vasen.

    Mummo miettii mummoja. Miten niitä muualla maailmassa kohdellaan. Hän muistaa uudenvuodenaaton allasjuhlat muutama vuosi sitten Kolumbian Santa Martassa, jonne osui sattumalta seuraamaan noin 30-henkisen perheen yhteistä juhlintaa. Perheeseen kuului monta sukukupolvea. Pienimpiä työnnettiin vaunuissa ja vanhimpia pyörätuoleissa. Salsa soi täysillä uima-altaan reunalle kannetusta soittimesta. Nuoret juoksuttivat vanhemmille oluttölkkejä kylmälaukusta ja jakelivat rommipikarillisia vanhuksille. Kukin nuorista kävi vuorollaan juttelemassa pyörätuolissa istuvien arvovieraiden kanssa. Nauru ja kovääninen keskustelu sekoittuivat salsarytmeihin.

    Jossakin vaiheessa yksi vanhuksista viedään jättiläismäisen vesiliukumäen laelle ja kaksi miestä istuttaa hänet väliinsä. Toinen miehistä saattaa olla poika, toinen pojanpoika. Väen hurratessa isoäiti liu´utetaan alas altaaseen, jossa yksi lapsenlapsista on vastassa. Vesi loiskuu korkealle, ja radiossa lauletaan rakkaudesta, joka polttaa kuin tuli.

    Kolumbian mummot ovat kunniakansalaisia, meillä kasvua ja kilpailukykyä uhkaava menoerä, siitäkin huolimatta, että elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, toisin kuin köyhät latinalaisen Amerikan maat. Seniorikansalaiset istuvat korvat kuumottaen keinutuoleissaan, kun asiantuntijat TV:ssä laskettelevat miten monta sataa miljoonaa kunnilta palaisi, jos tulevalla budjettikaudella edes pieneltä osin pyrittäisiin kohti säällisempää laitoshoitoa tai kotihoitoa. Inhimillisyys on liian kallista Suomelle, ja hoivapalveluilla tehdään bisnestä. Mummoa hävettää.

    Mummo tietää, että perhekäsityksemme on toinen kuin Kolumbiassa, ja sen, että elämäntapaamme ei kovin hyvin sovi yhteistaloudessa asuminen isovanhempien, saati tätien ja setien kanssa. Eikä heikoimpien hoivaaminen kodeissa onnistu siksikään, että vähäväkinen kansamme tarvitsee jokaisen työssä käyvän äidin ja isän.

    Eikö kuitenkin jotakin siitä inhimillisyydestä ja kunnioituksesta olisi siirrettävissä meidänkin ajatteluumme. Perustaksi suunnittelulle ja päätöksenteolle.

    Mummon keinot ovat vähissä. Vakavissaan hän miettii ryhtymistä kettumummoksi. Yön pimeydessä voisi tehdä muiden kommandopipopäisten mummojen kanssa iskun ja vapauttaa laitosmummot. Vaipat mäkeen ja menoksi. Mummoja ei tietenkään jätettäisi luontoon nälkää näkemään, vaan otettaisiin huostaan. Yksi mummo tai pappa per kettumummo. Olisiko nyt suurikaan ongelma tuoda pari pyörätuolia aamulla hiekkalaatikolle, vaunu- ja ratasrivistön jatkoksi. Pikkuihmiset saisivat syöttää lisämummoille sydämensä kyllyydestä leikkipannukakkua ja pitsaa.

Moottorimies ja Prinsessakeiju

- Sanotaanko sua mummiksi vai mummoksi, kysyi yksi hiekkalaatikon nuorista äideistä aurinkoisena elokuun päivänä, kun yhdessä lapioimme hiekkaa sinisiin ja punaisiin muoviämpäreihin Saukonpuistossa.
    - No ei kyllä kummaksikaan. Ihan pelkästään Marittaksi.

    Minä, 70-luvun feministiliikkeen lapsi, olin lasteni synnyttyä päättänyt tiukasti irrottautua kaikista patriarkaalisen järjestyksen sanelemista tunnusmerkeistä. Miksi olisin siis "äiti", kun lapsillanikin oli henkilökohtaiset nimet? Jos minä olisin äiti, olisi jälkipolveni johdonmukaisuuden mukaan oltava Tytär Ykkönen, Tytär Kakkonen sekä Poika. Vieroksuin myös ajatusta, että yksi ihmisenä ja naisena olemisen rooleista, äitiys, yhtäkkiä hallitsisi elämääni siinä määrin, että minulla ei enää olisi nimeäkään. Olin toki äiti, ja ihan täydestä sydämestäni, mutta äiti nimeltä Maritta. Siksi minun ei koskaan myöskään tarvinnut tehdä valintaa mummin ja mummon, tai vieläkin etäisemmän isoäidin välillä.

    Keskustelu katkeaa, kun Aarni, 1,5 v, tarttuu käteeni ja vääntäytyy ylös hiekkalaatikon laidalle. Operaatiossa menee hetki, sillä isosiskolta perityillä, vähän liian isoilla, punaisilla kumisaappailla on taipumus mennä oudosti solmuun juuri silloin kun pitäisi nousta seisomaan.
    - Tonne, hän vaatii, ja osoittaa kohti punatiilisiä taloja, joiden pihalta kuuluu pärinää.
    Menemme lähemmäksi. Punaisen ruohonleikkuukoneen päällä istuu nuori mies kuulosuojaimet korvillaan. Hän tekee vauhdikasta ympyrää naapuritalon pihassa, kiertää taitavasti puut ja pensaat, ja ajaa välillä ylös ja alas rinnettä, joka erottaa nurmikentän viereisen talon tontista. Katsomme hartauden ja ihastuksen vallassa näytöksen alusta loppuun, aina siihen saakka kunnes punainen ajopeli katoaa talojen taakse ja moottori sammutetaan.

    Vilkaisen kelloa ja tiedän, että meillä on kohta muutakin nähtävää. Juuri tähän aikaan kaartaa koulun pohjoista laitaa pitkin oranssi pikkutraktori ja ajaa hiekkatietä Petsamonkadun suuntaan. Sen pukilla istuu puutarhayksikön oma Kimi Räikkönen, raybanit silmillään ja keltaiset suojaimet korvillaan, posottaa ilmeenkään värähtämättä alas rinnettä, ja katoaa sitten pitkän, valkoisen talon taakse. Heti Räikkösen perään tulee Keke, vanhempi, jo vähän pyylevöitynyt herrasmies, samanlaisella traktorilla koulun eteläistä laitaa pitkin, pää samalla tavoin kenossa, sivuilleen vilkuilematta. Missähän näiden traktorimiesten kokoontumisajot ovat joka päivä samaan aikaan? Vai onko niillä jokin salainen, kello yhdentoista rituaali? Päristelyä ja miehekästä patseerailua oranssinkeltaisen toteemipaalun ympärillä?

    Palaamme hiekkalaatikolle. Moottorimiehen paria vuotta vanhempi Tuuli-sisko juoksentelee kahden muun tytön kanssa kädet levällään ympäri puistoa.
    - Tää ois sellainen Prinsessakeiju joka osais lentää, huutaa Tuuli viilettäessään ohitseni.

    Kun muiden on mentävä kotiin, jäämme sisärusten kanssa vielä hetkeksi keinuille. Tuuli ottaa hurjat vauhdit ja muuttuu trapetsitaiteilijaksi. Minä olen sirkustirehtööri, Aarni apulaiseni. Selostan yleisölle kohta nähtävää temppua, jonka itse Prinsessakeiju suorittaa, puoli vuotta sitä harjoiteltuaan, maailmanensiesityksenä. Temppu onnistuu täydellisesti, ja lähdemme kohottavan tunteen vallassa keräilemään hiekkalaatikolle unohtuneita lapioita ja ämpäreitä, ennen lounasta ja päiväunille menoa.

    Aarnin iso, punainen lapio on jäänyt toiselle hiekkalaatikolle, ja joku isoäitinsä hoivissa oleva lapsi näyttää leikkivän sillä. Lapion väritys toistuu Aarnin paidassa ja kumisaappaissa.
    - No niin, annappas nyt lapio pois, kun tytöt on tulleet sitä hakemaan, isoäiti sanoo. 

    Sisällä riisun Aarnin hiekkaa täynnä olevat saappaat, sekä sukat, toisen kirkkaanpunaisen ja toisen vaaleanpunaisen. Eihän moottorimiehisyys kai nyt sukanväristä voi kiinni olla.


 Pysyvä linkki